Peilikirjoitusta

Etuoikeutettu arki

2012-03-01T10:09:00.000+02:00

Lueskelin hitaasti Lionel Shriverin tiiliskiven Jonnekin pois. Kirjassa yksi keskeisistä näkökulmista oli päähenkilön vaimon parantumaton syöpä ja sen vaikutukset perheen elämässä. Kirja piti otteessaan loppuun saakka ehkä harvinaisen realistisen ja asiantuntevan, samalla koskettavan tarinansa ansiosta. Amerikkalaiseen tarinaan liittyy myös terveyden- ja sairaanhoidon inhorealismi: ilman kattavaa sairausvakuutusta jäät todennäköisesti puille paljaille tai et saa riittävää hoitoa. Vaikka tiedän, että sytostaattihoidot ovat kalliita täällä Suomessakin, en kanna saamastani lähes ilmaisesta hoidosta huonoa omaatuntoa, onhan noita veroja tullut jo maksettua. Vaikka ei hoito ole ilmaista täälläkään - sairaalakeikat, tiputukset, lääkkeet ja matkat ovat jo ehtineet syödä tähän mennessä sievoisen loven lompakkooni. Puhumattakaan tulonmenetyksistä ja sellaisista seikoista. Todellisten kulujen arvio muutamien kuukausien sytostaattihoidoista ja lääkkeistä kohoaa jenkeissä tähtitieteelliseksi. Mutta se siitä.

Tärkeämpää kuin raha on silti se huomio, miten sairaus vie elämänlaadun, vaikka hoidot elämää pidentävätkin. Sen voi ymmärtää ja hyväksyä esimerkiksi minun tapauksessani, kun tavoitteena on todella paraneminen. Vaikeampaa on ymmärtää rankkoja hoitoja silloin, kun tuloksena on kenties vain muutamia viikkoja koko ajan heikkenevää elämänlaatua.

Se, mihin tällainen sairaus välttämättä herättää, on arjen arvostus. Yhtäkkiä tajuaa, että tavallinen arki on etuoikeutettua elämää. Terveys hämärtää tämän tosiasian ja tekee siitä itsestäänselvyyden. Se, että voin käydä lenkillä, kiiruhtaa aamulla töihin, tavata mielenkiintoisia ihmisiä, olla luova, huolehtia perheestäni, on etuoikeutettua arkea. Huolimatta siitä, että tähän etuoikeutettuun arkeen liittyy työhuolia, lasten vatsatauteja, avioeroja ja muuta ikävää, arki kantaa kuhmuraisenakin. Vasta kun arjen antama turvaverkko katoaa tyystin, tajuaa sen, mistä on jäänyt vaille.

Ihmiset huomaavat tämän joko kerta kaikkiaan liian myöhään, tai sitten tällaisissa rankoissa prosesseissa kuten minä nyt. Vaikka olen lukuisia kertoja lukenut asiasta ja ehkä jopa miettinyt asiaa, en silti ole aiemmin täysin ymmärtänyt, mistä on kyse. Ehkä sen verran olen ymmärtänyt, että olen osannut nauttia elämän pienistä asioista kuten aamuheräämisestä, yksin olemisesta ja niin edelleen. Silti sairauden raaka todellisuus tekee arjen kauneuden erityisen näkyväksi. Se näyttää myös armotta arjessa olevat ”saostumat”: ihmiset, jotka eivät välitä, sekä kiireen antamat tekosyyt olla elämättä ja rakastamatta. Tätäkin näen, ja suren niiden puolesta, jotka eivät muuhun pysty.

Shriverin kirjassa oli myös eräs juonne, joka ei jäänyt koskettamatta tällaista luovuuden kysymysten kanssa painiskelevaa ihmistä. Sairauden runtelemana ja toivonsa menettäneenäkin päähenkilön vaimo palasi luovuutensa kauteen ja alkoi nähdä sen merkityksen elämänsä kokonaisuudessa. Kausi oli ollut lyhyt eikä kovin tuottoisakaan, mutta silti, vaikka osin päänsisäisenäkin, se oli hänen ydinelämäänsä. Sen hukkaamista hän suri elämänsä loppumetreillä, sitä, ettei ollut panostanut siihen, mikä oli hänelle todella tärkeää, vaan oli antanut toisarvoisten asioiden määrätä elämänkulkunsa. Silmät aukeavat tällaista lukiessa.

Kalevalainen luokkaretki

2012-02-28T10:18:00.000+02:00

Aamun Helsingin Sanomat tarjosi kerrankin pysähtymisen paikan kulttuuriuutisen äärellä. Jaakko Lyytinen tarjoaa pääkirjoituksessaan näkökulman Elias Lönnrotin elämään ja saavutuksiin tavalla, josta saa harvoin lukea. Mies joka loi maalleen menneisyyden on kunnianosoitus kaikille niille suomalaisille, jotka vuosisatojen ja -kymmenien kuluessa ovat ponnistelleet itsensä irti köyhyyden kurimuksesta ja saaneet aikaan asioita, joita rahalla ei ole saatu.

Elias Lönnrotilla oli kutsumus: hän halusi koota yhteen Suomen kansan myyttiset kansanrunot ja antaa kansallemme perinteen, jonka arvon hän itse tuntui tietävän. Se merkitsi hänelle satojen kilometrien kävelytaipaleita, epämukavuutta, nälkää ja ties mitä. Mikään ei pysäyttänyt häntä. Välillä piti ansaita leipää, mutta kesät kuluivat kulkiessa. Vähitellen sai muotonsa myyttinen eepos, Kalevala, jonka vertaista ei ole tullut sen jälkeen.

Se, mikä minua kosketti tässä kirjoituksessa, oli oikeastaan tuo Lönnrotin luokkaretkeläisyys. Hän ponnisteli itsensä omalle tielleen todella kurjista lähtökohdista ja toteutti sen, mikä oli hänen kutsumuksensa. Moni meistä, jotka olemme syntyneet 1950-luvulle köyhiin oloihin, pitävät omaa tarinaansa ainutlaatuisena. Ja ovathan ne sitä tavallaan. On pitänyt taistella oppikouluun, elää stipendeillä ja hyväsydämisten sukulaisten avustuksilla ja todella uskoa itse siihen, että koulutus on ainoa tie ulos köyhyydestä. Niin uskoin minäkin jo hyvin nuoresta lähtien, ja tein minkä voin sen eteen, että saisin itselleni kelvollisen koulutuksen ja tien ulos jatkuvasta köyhyydestä. Oli kuitenkin aivan eri asia tehdä tuo ponnistus 1800-luvun alkupuolen olosuhteissa. No, selvää oli, etteivät naiset sitä siihen aikaan tehneet, mutta Elias Lönnrot sai aikaan sen, mitä huomattavasti paremmista olosuhteista lähteneet eivät. Hänellä oli kutsumus ja hän tiesi, mihin hänen kannatti käyttää liikenevä aikansa.

Joutuu kysymään, mistä nousevat nuo yksilöt, jotka eivät tunnusta enempää näkyviä kuin näkymättömiäkään rajoja ympärillään vaan toimivat niistä huolimatta. On kuin heihin olisi sisäänkirjoitettu valmiiksi elämäntehtävä, joka tehdään tai itketään ja tehdään. Me muut todistelemme, että sääolosuhteet ovat nyt hankalat tai rahat lopussa tai on liikaa muita töitä, jottei tarvitsisi tarttua siihen, mitä todella rakastamme. Usein voi olla vaikeinta tehdä nimenomaan sitä, mitä rakastaa ja minkä kokee oikeaksi ja arvokkaaksi. Meidät on aivopesty uskomaan, että tavoitteemme eivät ole riittävän arvokkaita tai että ne ovat liian uhkarohkeita. Oli varmaan paljon niitä, jotka todistivat myös Elias Lönnrotille, että hänen työnsä oli hyödytöntä taivaiden tavoittelua, mutta Elias käytännön miehenä taisi ajatella, että jos hän ei kerää runoja, niin kuka sitten tekee sen. Ja pakkasi reppunsa lähtien muutaman kuukauden vaellukselle. Tuskin hän kuvitteli mielessään, että kaukana tulevaisuudessa Kalevala oli käännettynä lukuisille kielille todisteena Suomen kansan myyttisestä historiasta. Hän tiesi vain sen, että nuo runot kuolevat lausujiensa mukana, ellei kukaan kerää niitä juuri nyt muistiin. Se on käytännön viisautta, jota saisi tässä maailmassa olla enemmänkin.

Pieni keidas

2012-02-27T10:05:00.000+02:00

Enää ei tunnu kummoiseltakaan, vaikka nukun aamulla yhdeksään. Vielä puoli vuotta sitten se olisi ollut mahdottomuus. Etämiehen kadottua aamuhämärään vetäydyin vielä vällyjen alle ja nukuin monta tuntia. Olo on suorastaan melkeinpä hyvä, pakko sanoa ja ihmetellä. Pahoinvointi on ollut poissa ja ruokahalukin palannut ainakin joksikin aikaa.

Välillä on mukavaa unohtaa tämä arki ja keskittyä vain nauttimaan hyvästä seurasta ja yhdessäolosta. Kun pääsee kiipeämään ylös tiputuksen jälkeisestä pahoinvoinnista, elämä sujuu taas, vaikka valkosolut ovatkin vielä jonkin aikaa laskiaismäessä. Eilen tosin palelin liikaa, kun yritimme ulkokävelyä ja palasimme sovinnolla takaisin. En muista kovinkaan usein tapahtuneen sellaista.

Nyt huomaan, että minulla olisi kaikenlaista pientä arkista puuhaa, joita pitäisi tehdä. Veroilmoituksesta lähtien, joka sekin on joskus jätettävä. Ja paljon pieniä asioita, joista teen listan, sillä minusta tuntuu, että lähimuistini on hieman huteroitunut viime kuukausina ja unohtelen. Silti ennen kaikkia tehtäviä töitä otan kuuman suihkun ja matkustan kauppahalliin herkkujen ja aarteiden äärelle ja nautin siellä kupin kahvia ihmisten keskellä. Ja palaan kotiin päiväunille. Teen ne kaikki tehtävät työt ehkä sittenkin vasta huomenna. Jos sittenkään.

Tämä päivä

2012-02-23T20:31:00.002+02:00

Tänään olen potenut mediumtasoista pahoinvointia, lukenut Twitteristä pursuavia prinsessauutisia, kävellyt Prismaan ostoksille ja postiin hakemaan kirjan. Sitten olen lämmittänyt pinaattipitsaa ja syönyt siitä palan, juonut Jaffaa ja ottanut pahoinvointilääkkeitä.

Iltapäivällä nukuin ihanasti melkein kolme tuntia sohvalla radio ja tv auki ja kirja sylissä, enkä kolmeen tuntiin potenut mitään enkä muistanut olevani sairas (tai lääkityksen alainen). Heräsin virkeänä ja mietin, mitä kivaa olikaan tapahtumassa, ja muistin sitten, että etämies kotiutuu pitkästä aikaa tänä iltana. Saa seuraa ja läheisyyttä, mitä tässä onkin jo alkanut kaivata.

Olen opetellut liikkumaan sisällä ilman huivia, ellen palele. En irvistele enää peilikuvalleni. Istun puhelimessa päivittäin pitkiä aikoja ja meilitkin kulkevat. Elämä on tällaista tänään. Ehkä vielä huomennakin, mutta toivottavasti jo parin kuukauden kuluttua vähän hauskempaa.

Sairaus opettaa

2012-02-22T09:03:00.000+02:00

Hoidot alkavat olla loppusuoralla: eilen sain toiseksi viimeiset myrkyt suoneen ja loppumyrkyt saan maaliskuun puolivälissä, ellei tässä matkalla tule mitään viivästyksiä. Niitä viivästyksiä ja sairaalakeikkoja tietysti kammoksun ja toivon, että kaikki menisi tällä kertaa hyvin.

Olo on nyt kutakuinkin ok, pahoinvointilääkkeet toimivat ja pää tuntuu suhteellisen kirkkaalta. Jos voisi jättää tämän alituisen murehtimisen milloin mistäkin sikseen, niin elämä olisi ihan kelvollista tälläkin hetkellä. Mutta se vasta vaikeaa onkin, olla murehtimatta, sillä murheen ja huolen aihioita tuntuu riittävän milloin mistäkin. Ellei se ole tämä terveys/sairaus ja hoidot, niin sitten työt syksyllä, putkiremontti ja niin edelleen. Yritän etsiä sellaista huolipussia, johon saisin tungetuksi nämä asiat ainakin silloin tällöin.

Olen oppinut aika paljon oman mieleni toiminnasta näinä kuukausina. Ainakin sen, että olen kokonaisvaltainen olento, joka ei nimenomaan kykene kovin helposti eristämään (ainakaan enää) tunteitaan muusta elämästä. Kokonaisvaltainen minä kantaa iloja ja huolia samaan aikaan, heiluu päivittäin puolelta toiselle ja vatkaa murheitaan.

Olen oppinut senkin, että voin masentua, mikä on ollut minulle hyvin vieras ajatus oikeastaan koko elämäni ajan. Enää en vastusta sitä, vaan yritän pärjätä niidenkin päivien kanssa ja etsiä apua, jos tilanne menee kovin pahaksi.

Olen oppinut tajuamaan, että sairausajan ajankäytön suunnittelu ei mene aina niin kuin haluaisi. Ei jaksa, ei kiinnosta, ei onnistu jostain muusta syystä. Rationaalisen suunnittelun merkitys ja voima heikkenevät. On usein mentävä päivä kerrallaan. Ja silti: suunnittelemista ei pidä jättää poiskaan, sillä voi olla elintärkeä merkitys juuri niinä päivinä kun siihen pystyy. Tulevaisuudessa on oltava jotain, mitä kohti suunnistaa, mitä odottaa.

Vasta nyt alan oppia, että rajansa se on tässä sairaudessa vellomisessakin. Tämähän on todella kuin juna, joka mennä puksuttaa suoraa raidetta, eikä sitä meinaa saada pysähtymään millään. Kaikki pyörii vain ja ainoastaan sairauden ja hoitojen ympärillä. On myös tehtävä jotain, mikä pitää ajatukset poissa edes hetkittäin tästä tilanteesta. Tavattava ihmisiä, käytävä oven ulkopuolella, luettava, tehtävä töitäkin siten kuin kykenee. Näitä asioita järjestelen nyt elämääni, niin kummalliselta kuin se tuntuukin, juuri hoitojen rankimmassa vaiheessa. Mutta ehkä se on se paras lääke, ainakin minulle. Vaikka välillä kaivaudunkin potemaan sohvaan, kankean sieltä myös ylös, katson peiliin ja hymyilen itselleni. Totean itselleni, että on sitä pahempiakin päiviä nähty, ehkä.

Suunnitteleva minä

2012-02-19T09:10:00.001+02:00

Aamun tunteina on parvekkeelleni ehtinyt kasautua aikamoinen luminietos. Ulkona pyryttää.

Katselen talvea ikkunasta kuten olen tehnyt koko tämän talven ajan. Mitä tulen muistamaan tästä talvesta, jolloin päivät kaventuivat oman olon pohtimiseksi ja kun edessä ei näkynyt muuta kuin samanlaisia päiviä? Tulen muistamaan varmaan nämä viileät huoneet ja palelemisen, kun energiat ovat olleet lopussa jo aamupäivällä. Muistan varmaan ruuat, jotka eivät maistuneet ja juomat, joita oli juotava vaikka väkisin. Tulen muistamaan tylsät tv-ohjelmat ja peiton neulomisurakan, joka ei todennäköisesti valmistu koskaan. Se nimittäin tulee mielessäni aina liittymään sytostaattihoitoihin ja luulen, että suureksi aiotusta peitosta tuleekin pienempi Äiti Teresan peitto lämmikkeeksi jollekin intialaiselle.

Näinä keskitalven päivinä olen ollut usein pimeällä tiellä, jossa en ole nähnyt edes huomiseen. Nyt kun edellisestä hoidosta on kulunut neljä viikkoa ja olo on alkanut elpyä ennen seuraavaa ylihuomista hoitoa, mieli alkaa suunnitella tulevaisuutta ihan itsestään. Eilen istui Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa ja ajattelin ensi syksyä. Samalla nautin palmuhuoneen vihreydestä ja lämmöstä. Annoin lämmön ja kosteuden valloittaa minusta jokaisen solun – ja ajattelin tulevaisuutta.

Minun mieleni on eteenpäin katsova, silloin kun se pääsee irrottautumaan synkistä ajatuksista ja muusta pahasta olosta. Se alkaa suunnitella automaattisesti kirjoittamista, töitä, makuuhuoneen sisustusta, vaellusmatkaa, hankkisinko kissan vai en ja niin edelleen. Vaikka tässä hetkessä eläminen on tärkeätä sekin, hetkestä pitää myös voida irrottautua. On tärkeää, että edessä on jotain, mitä odottaa ja mihin valmistautua.

Suunnittelevan mielen herääminen kertoo minulle siitä, että jokin minussa on palaamassa entiselleen, ainakin hetkeksi. Vaikka hoidot vielä jatkuvatkin, suunnitteleva mieleni pitää minut kiinni asioissa, jotka ovat minulle tärkeitä. Radiossa soi Grooven jazz-aamiainen ja ulkona pyryttää lunta.

Runokeidas

2012-02-17T09:02:00.000+02:00

Istuin illalla Suomen Lausujain Liiton runotapahtumassa Teatteri Avoimissa ovissa, jossa neljä lausujaa esitti otteita vuoden 2011 runosadosta. Kaksituntiseen esitykseen mahtui monenmoista.

Paljon huumoria ja verbaaliakrobatiaa, elämänviisautta, luonnon tarkastelua. Olin otettu siitä, että omat runoni saivat niin suuren tilan, että kokoelmassani kuvattu sisäisen matkan kaari tuli kauniisti esiin. Lausuja Maija-Liisa Ström esitti runoni sellaisella varmuudella ja sisäistyksellä, että tuntui siltä kuin hän olisi itse kirjoittanut runot. Olin ihan liikuttunut. En olisi muuttanut mitään hänen esityksestään.

Tarvitsin tällaista keidasta keskelle tätä ankeaa ja pitkää talvea. Tunsin taas hetken olevani olemassa sillä omalla entisellä tavallani. Inspiroiduin myös hankkimaan pari runokokoelmaa, ainakin Silene Lehdon ”Hän lähti valaiden matkaan” aion hankkia. Kun sitten tilaisuuden päätteeksi myös paikalla olleet runoilijat kukitettiin, tuntui siltä, että on vaihteeksi kiva olla olemassa.

Kulttuurinälkä

2012-02-15T16:10:00.000+02:00

Hiljalleen kunnon kohentuessa mieli suuntautuu taas tulevaan ja huomaan kärsiväni vakavasta kulttuurin aliravitsemuksesta. Uhkarohkeasti olen talven mittaan varannut parikin kertaa paikan jonnekin konserttiin, mutta sitten voimat eivät ole kuitenkaan riittäneet.

Nyt kun voi jo tähyillä hieman hoitojen jälkeiseen aikaankin, olen varannut sekä huhti- että toukokuulle konserttilipun ja iloitsen jo etukäteen. Huhtikuussa menen tyttären kanssa kuuntelemaan The Ukulele Orchestra of Great Britain´ia ja toukokuulle varasin lipun malilaisen Vieux Farka Tourén konserttiin.Lippuja varatessani teki mieli kartoittaa koko Suomen kulttuuritarjonta ja varata paikkoja jos minne. Jos nyt kuitenkin aloittaisi näistä ja niistä, jotka muuten sattuvat tielle tänä keväänä.

Eteenpäin katsominen antaa uutta energiaa, vaikka vain hetkeksi ja tulee tunne, että se tuttu arki ei enää olekaan niin kovin kaukana. Konsertteja odotellessa tässä teille alkupaloja – meditatiivista afrikkalaista musiikkia Vieux Farka Tourélta, edesmenneen suuren Ali Farka Tourén pojalta.

Ystävät

2012-02-14T19:39:00.001+02:00

Tänään olen tallustanut lumisateessa kauppaan ensimmäistä kertaa kokonaiseen viikkoon. Minua hymyilytti. Tuskin huomattavissa olevassa ylämäessä puuskutin. Mutta kävelin kumminkin. Maailma näytti valoisalta.

Posti oli käynyt tipauttamassa muutaman ystävänpäiväkortin, joita tutkin ilahtuneena. Itse tietysti unohdin koko jutun. Aamusta alkaen oli myös puhelimeeni tippunut viestejä ja ystävänpäiväntoivotuksia.

Nyt ovat ystävät kyllä tarpeenkin, jos koskaan. Olen liikuttunut ja hämmästynyt siitä tuesta, jota olen ystäviltä saanut tänä pitkänä talvena. Eikä vain ystäviltä, vaan monenlaisilta tutuilta ja melkeinpä tuntemattomiltakin. Jokainen viesti, yhteydenotto ja ajatus ystävältä ovat niitä pieniä enkeleitä, jotka minua kannattelevat näinä viikkoina, kun oma usko välillä ei jaksa kantaa kovin pitkälle.

Tällaisina päivinä ajattelen, etten voi olla niin kovin paha ihminen, kun näin monet minua muistavat, vaikka itse en ole muistanut ketään. Tai siis muistan kyllä, mutten nimenomaisena ystävänpäivänä.

Sinä kysyt
tarvitsenko tänään jotain
tarvitsen tuon kysymyksen.
Lähdetäänkö ensi vuonna yhdessä taas matkalle?
Lähdetään
pakataan reput. Sitten kun.

Ollaan hiljaa yhdessä
kuunnellaan vielä tämä biisi
juodaan vielä tämä lasillinen
neulotaan yhdessä
kellohan on vasta vähän.

Hyvää ystävänpäivän iltaa teille, blogiystäväni!

Kotiutuminen

2012-02-12T20:00:00.000+02:00

Pitkä viikonloppu eli torstaista sunnuntaihin vierähti Meilahden ”merihotellissa” eli Syöpätautien klinikalla antibioottitankkauksessa ja muussa piikityksessä. Iltapäivällä kuitenkin lääkäri armahti ja päästi toipumaan kotiin kun tulehdusarvot olivat kääntyneet laskuun. Eihän tämä mitään odottamatonta toki ollut: yli viikon kestänyt kuumeilu ja yleinen aallonpohja sitä jo hieman ennakoivatkin.

Nyt sitten syödään vielä viikko antibiootteja täällä kotona ja se tarkoitti myös huomisen tiputuksen siirtymistä seuraavaan viikkoon. Mieliala kääntyi alaspäin kun tajusin, että tämä sama kierros voi olla vielä edessä molempien jäljellä olevien hoitojen kanssakin.

Koen olevani huono potilas. Kehoni ei reagoi kuten sen pitäisi lääkäreiden mielestä reagoida. He tuntuivat kovasti ihmettelevän, mistä olen voinut saada tulehduksen ja kun mitään tulehduksen lähdettä ei löytynyt tenttaamisesta huolimatta, he vaikuttivat suorastaan pettyneiltä. Ei nuhaa, ei yskää, ei kipua, ei kutinaa – miten se voi olla mahdollista? Silti tulehdusarvot seilaavat pilvissä.

Kehoni on ilmeisesti päättänyt, että näitä myrkkyjä se ei niele mukisematta. Selvästikin se tajuaa, että kyseessä on myrkky – turha mennä selittämään, että ne ovat silti tarpeen – olen nimittäin yrittänyt. Minua ei kauheasti lohduta, kun sanotaan, että ei näistä yleensä tule mitään tällaisia reaktioita. Minulle tulee.

Olen silti kotona, ja tyytyväinen siitä. Voin kirjoittaa blogiani ja tehdä päivittäisaskareitani – sairaalassa kun en saanut edes langatonta yhteyttä pelaamaan. Siis uuteen viikkoon ja toivottavasti paremmin voimin. Ja kiitokset teille kaikista tsemppauksista.

Välitankkaus klinikalla

2012-02-10T22:06:00.001+02:00

Palataan!

Sitten kun

2012-02-08T13:31:00.001+02:00

Elämästäni on tullut aika lailla sitten kun -elämää. Huomaan ajattelevani jonkin asian tekemistä ja samalla muistan, etten voikaan tehdä sitä nyt. Syitä riittää: tartuntavaara, voimavarat, paikallaanolon pakko hoitojen aikana (ei ainakaan pidempiä matkoja) ja niin edelleen.

Muodostuu sitten kun -listoja. Tällaisia:
1.    Lähden vaateshoppailemaan oikein kunnolla. Nyt ei kunto riitä eikä siitä saa siten samaa iloa.
2.    Käyn uimassa aina kun siltä tuntuu. Nyt ei kunto riitä, tai tartuntavaara uhkaa eikä kaljupäänä ole muutenkaan mukavaa esiintyä.
3.    Kävelen joka päivä kasvot kohti aurinkoa.
4.    Luen paljon kirjoja.
5.    Käyn kulttuuririennoissa sydämeni halusta, aina kun siltä vähänkin tuntuu.
6.    Tapaan ystäviä ja tuttuja kaupungilla, ravintoloissa ja kahviloissa.
7.    Nautin viinistä.
8.    Nautin hyvästä ruuasta.
9.    Käyn hieronnoissa ja muissakin hemmotteluhoidoissa.
10.   Matkustan Balille snorklaamaan vihreässä, läpinäkyvässä vedessä.
11.   Kävelen Santiago de Compostelan reitin loppuun/valitsen uuden reitin.
12.   Lähden interreilille (en ole koskaan ollut).
13.   Nautin työn tekemisestä ja kirjoittamisesta.
14.   Vaalin terveyttäni ja elämäniloani.
15.   Ymmärrän ja tuen heitä, jotka ovat samanlaisessa tilanteessa kuin minä nyt.

Tässähän näitä jo tulikin. Lista heijastelee sitä, mitä nimitän elämänlaadukseni ja erityisesti asioita, joita en juuri nyt voi tehdä ainakaan siinä määrin kuin haluaisin. Oikeastaan on tärkeää nähdä vaikka sitten tällä tavalla, mitkä asiat nimenomaan nostavat elämänlaatuani. Tuskin noita kaikkia asioita voi tehdä edes yhden vuoden sisällä, ainakaan matkoja, mutta onpahan jotain, mitä odotella. Sitten kun.

Tämänpäiväiset runot

2012-02-06T21:24:00.002+02:00

Olin iloisesti yllättynyt, kun Suomen Lausujain Liitosta otettiin yhteyttä ja pyydettiin lupaa lukea runojani ensi viikon runotapahtumassa nimeltä Tämänpäiväiset runot. Kyseessä on jo perinteeksi muodostunut lukutapahtuma, jossa Suomen Lausujain Liiton taiteilijat lukevat otteita vuoden 2011 runosadosta. Paikkana on Teatteri Avoimet Ovet Museokatu 18:ssa. Siis 16.2. klo 19.00.

Aion kyllä raahustaa paikalle kuulemaan, miltä kuulostaa, kun joku joka oikeasti osaa lausua, lausuu runojani.Ehkä se inspiroi kirjoittamaan niitä lisääkin.

Pakkanen

2012-02-05T11:42:00.000+02:00

Istun häkissäni ja nakertelen minulle heitettyjä omenanpaloja, pähkinöitä ja rusinoita. Näen kaihtimien välistä sinisen taivaan, enemmän vitivalkoista lunta kuin kukaan jaksaa käsittää ja auringon heijastuksen vastapäisen talon ikkunoista.

Ulkolämpömittari näyttää liian vähän jotain. Ja kuumemittari on näyttänyt viime päivinä hieman myös jotain. En siis edes harkitse.

Mutta menkää te ihmiset äänestämään meille se oikea presidentti – minä täytin velvollisuuteni jo maanantaina. Katson kaulahuiveihin ja pipoihin kääriytyneitä ihmisiä, jotka sinnikkäästi taivaltavat kuka minnekin. Päivässä on selviytymisen meininkiä. Pakkastahan tämä vain on. HHRRRH!!

Ystävällisin yhteistyöterveisin

2012-02-03T08:57:00.000+02:00

Katselin aamulla Suomen Paras Työpaikka -kilpailun (2012 Great Place to Work®) yleisen sarjan voittaneen Futurice-yhtiön henkilöstöjohtajan haastattelua. Haastattelijan kysyessä mikä on se juttu, joka tekee firmasta Suomen parhaan työpaikan, vastauksena oli, että he todella ponnistelevat tehdäkseen jokaisen työntekijän työstä mahdollisimman mielekkään.

Se oli hyvä vastaus, tyydytti ainakin minua. Ei työhyvinvointia millään kikkailulla luoda, sen olen oppinut. Kaikki yhteiseksi hyväksi järjestetty ns. varsinainen työhyvinvointitoiminta tukee kyllä ja tuo iloa ja jaksamista työhön, mutta ei yksin riitä. Työssä tärkeintä on itse työ.

Silloin kun työ ei ole mielekästä, ihminen turhautuu. Mikä sitten vie työn mielekkyyden niin, että suomalaiset työpaikat ovat kiusaamistilastojen kärjessä, eläköityminen nähdään pelastusrenkaana ja niin edelleen? Miksi työssä ei viihdytä ja miksi sitä ei koeta mielekkäänä?

Itse olen nähnyt työurani varrella useita tekijöitä, jotka varsinkin yhdistyessään verottavat työmotivaatiota. Kun työmotivaatio on poissa, ihminen käyttää energiansa johonkin muuhun, vaikkapa häiriköimiseen.
Näitä tekijöitä ovat ainakin:
-    huono johtaminen (siitä enemmän myöhemmin)
-    turha byrokratia
-    pirstoutunut, käsittämätön työ
-    vanhat, jäykät työkulttuurit

Noista edellä mainituista syntyy huono työilmapiiri, turhautuminen ja heikko työmotivaatio, joka näkyy vaikkapa päivittäisessä meiliviestinnässämme. Olen törmännyt usein esimerkkiin siitä, kuinka meilin keinoin nujuutetaan työtoveria, asiakasta tai yhteistyökumppania. Mikä tahansa epätäydellisyys yhteistyössä, virhe, myöhästyminen, erimielisyys tms. saa ihmisen kirjoittamaan haisevan vastalauseen, moittimaan, vähättelemään tai jopa uhkailemaan meilin välityksellä, joka päättyy lähestulkoon aina sanoihin ”ystävällisin yhteistyöterveisin”… Taitamatonta. Ei edes fiksua, ellei todella halua tehdä yhteistyötä ja avata rakentavaa keskustelua. Nyt nuo sanat ovat vesittyneet työpaikkapiruilun välineiksi.

Kannattaa muuten aina säästää nuo meilit vastaisuuden varalta. Joskus niitä alkaa tippumaan useamminkin samalta henkilöltä ja silloin on hyvä olla viestit tallessa, jos alkaa tuntea olonsa liian epämukavaksi. Voi tehdä vaikka kansion otsikolla ”yhteistyöterveiset”…

Pohtimoita

2012-02-02T09:26:00.001+02:00

Sairastaessa elämä hidastuu ja sitä astuu ikään kuin Havukka-ahon ajattelijan saappaisiin. Ajatuskin hidastuu, mutta saattaa silti kirkastua hetkittäin ja tuottaa jonkin pohtimon. Niin kuin nyt nämä, viimeisiltä parilta viikolta:

1. Uskallan nukkua vaikka aamukahdeksaan tuntematta epämääräistä syyllisyyttä siitä, että minun pitäisi olla tekemässä jotain hyödyllistä. Nukkuminen on paranemisen alku ja juuri. On voitava nukkua, nimenomaan nukkua, eikä vain lepäillä. Vietettyäni eilen kuusitoista tuntia suunnilleen vaakatasossa nukuin reippaasti ja heräilemättä kahdeksan tunnin yöunet.

2. Vaikka ulkona on valoisaa, kaunista ja talvista, ei tarkoita, että sinne olisi ihan välttämättä mentävä. Sitä kaikkea voi ihailla ikkunastakin. Ainakin joinakin päivinä. Elämä on mitoitettava uskaliaasti voimien mukaan. Tänään olen jo lähtökuopissa ja tarkoituksena on ulkoiluttaa hieman kävelysauvojani, edes korttelin ympäri.

3. Jos kahden munan munakas tuntuu ylivoimaisen suurelta, en panikoi, vaan syön vain puolet. Ihminen elää vähemmälläkin, ainakin tilapäisesti. Ruoka ei ole se juttu, vaan elämä.

4. Huonovointisena ei kykene nauttimaan kirjoista. Ikävää mutta totta. Liittyy ilmeisesti jotenkin silmien käyttöön. Olen yrittänyt, mutta huonolla menestyksellä. Päivän lehti nopeasti selailtuna tuntuu riittävän. Sen sijaan seinälleni ilmestyneestä tv:stä voin seurata Extreme Home Makeoveria, erilaisia Top Chef-ohjelmia, pitkälle kehittynyttä kauneuskirurgiaa, ostos-tv:tä, Kotirintaman naisia ja vaalikeskusteluja. Suosikkini on nykyään ostos-tv:n höyrypuhdistimen esittely…

5. Neulominen rauhoittaa ja saa elämän tuntumaan järjelliseltä.

6. Puhelut ystävien ja perheen kanssa saavat elämän tuntumaan elämältä.

7. Kaikki tapaamiset ovat pieniä juhlia.

8. Musiikkimakuni on joutunut kriisiin ja kuuntelen pitkiä sessioita klassista musiikkia. Tilanne on siis vakava.

9. En enää huomaa peilikuvassani mitään erityistä. Kalju mikä kalju.

10. Haluaisin silti alkaa jo täyttää kalenteriani. Sic!

Variksena

2012-01-31T11:02:00.001+02:00

Silloin kun olo on kohtuullisen hyvä, voi nauttia näistä pienistä asioista, joita en muuten elämässäni ehkä huomaisikaan. Tänä aamuna olen nukkunut pitkään kellon tai puhelimen herättämättä, nauttinut rauhassa aamiaisen ja katsellut aamutv:n vaalitenttiä.

Samaan aikaan olen katsellut ulos ikkunasta ja ollut kiitollinen siitä, että tänään voin näin hyvin ja saatan uskaltautua illalla taloyhtiön ylimääräiseen yhtiökokoukseenkin. Putkiremontti odottelee nurkan takana, ja työnnän ajatusta kolmen-neljän kuukauden evakosta jonnekin takaraivoon. Ehkä joskus syksyllä, ensi talvena… Vielä en tee mitään asian eteen.

Ulkona on valoisa pakkaspäivä, mutta minun ei ole pakko tehdä mitään. Minun ei tarvitse tehdä mitään. En haluakaan tehdä vielä mitään. Ikkunan edessä olevassa pensaassa istuu pallon muotoinen varis ja tänään me molemmat vain olemme.

Kevättä ja kukkia

2012-01-28T10:00:00.000+02:00

Muistin yhtäkkiä, että kevät tulee talven jälkeen. Ei vielä, mutta pian. Kävin tulppaaniostoksilla ja ne ovat ilahduttaneet silmääni pitkin viikkoa. Valoa ja väriä kaipaankin.

Jonkinlainen sumuverho on väistymässä päästäni vanhojen sytostaattien vaikutuksen hälvetessä. Viime maanantaina saadut uudet myrkyt tuntuvat sopivan ja sivuvaikutuksia ei ole juuri ollut. Olen jo ehkä hymyillytkin tällä viikolla. Eilinen puolen tunnin kävely talvisessa säässä ja sauna tuntuivat siltä elämänlaadulta, jonka jo uskoin menettäneeni iäksi. Ihminen liioittelee vaivojaan, näemmä.

On ihanaa tehdä arkisia asioita ja tuntea, että mieli on taas vakaampi. Kevät tulee, kaikesta huolimatta.
PS. Niin, ja Leena Lumilla on blogissaan mielenkiintoinen synttäriarvonta. Kannattaa osallistua:http://leenalumi.blogspot.com/

Tunteella ja päivä kerrallaan

2012-01-25T20:42:00.000+02:00

Ehkä olen sittenkin alkanut oppia jotain tästä prosessista, jossa ensin potkaistaan polvilleen, leikataan, vedetään tukka päästä ja viedään halut elämästä rankoilla hoidoilla. Alusta alkaen olen yrittänyt selittää itselleni JÄRJELLÄ, että kyllä tämä tästä, tämä on minulle hyväksi ja niin edelleen. Olen tsempannut itseäni positiiviseen ajatteluun, ja miettinyt, miten paljon pahemmin monella muulla asiat ovat. Eikä se ole tuntunut auttavan paljoakaan.

Olen yrittänyt nöyrtyä, ottaa vain vastaan mukisematta ja kärsivällisenä sen, mitä tuleman pitää. Kohota vähän itseni yläpuolelle, olla se jalo ja vahva ihminen, joka haluaisin. Eipä ole paljoa auttanut sekään.

Vasta kunnon konkurssi tuntuu tehoavan: kun joutuu tunnustamaan, että nyt ovat pelimerkit vähissä eikä tunnelin päässä pilkota yhtään valoa. Vasta kun parkuu yksin tai kumppaniin nojaten tätä paskaa elämää, tuntuu alkavan vähitellen ihan pienesti helpottamaan. En ole ollut koskaan järin taitava pitämään tunteitani ajan tasalla siitä, mitä on tapahtumassa, vaan usein ne tulevat ikään kuin jälkijunassa. Niin nytkin. Viikon olen täällä rypenyt tunteissani ja yrittänyt kirjoittaa samalla muusta ikään kuin ei paljon mitään olisikaan. Tunteet ovat tulleet mukaan ja näyttävät asettuneen taloksi. Itkeä pillitän vaikka ei olisi edes aihetta.

Olo on ollut nimittäin uskomattoman hyvä maanantaisen hoidon jälkeen, eikä mainittavaa pahoinvointiakaan ole ollut, ei ainakaan vielä. Olen tosin ottanut lääkkeeni kiltisti ja ne näyttävät auttavan joko oikeasti tai lumeesti. Maut ovat palaamassa takaisin, sillä tämä sytostaatti ei ilmeisesti niitä vie samalla tavalla kuin edellinen, ja yöni olen saanut nukuttua kun eivät kortisonit ole vieneet päätä ihan sekaisin. Joten tunteella mennään, päivä kerrallaan.

Jos minä saisin valita

2012-01-24T12:08:00.000+02:00

Leena Lumi oli heittänyt blogissaan minulle haasteena kirjoittaa aiheesta ”Jos minä saisin valita”… Haaste tuntuu mielenkiintoiselta, ja siihen näyttävät useammatkin bloggarit tarttuneen. Nyt kun muutenkin mielessä on pyrkimystä tulevaisuuteen, nykyisyydessä on haasteita enemmän kuin jaksaa ajatella, voi olla juuri sopiva hetkin kirjoittaa miten maailma lepäisi jos minä saisin valita.

Jos minä saisin valita… niin maailmassa vallitsisi jatkuvasti kehittyvä demokratia, jossa olisi tilaa erilaisuudelle ja samalla välittämistä ja huolenpitoa lähellä ja kaukana olevista.

Jos minä saisin valita… niin miettisin kokonaan uusiksi luokattoman ja kurssimuotoisen lukion ja osittain ylä-asteenkin toimintamuodot. Paneutuisin huolella siihen, miten oppilaat saisivat luotua ja ylläpidettyä läheisiä ja läpi elämän kestäviä ystävyyssuhteita. Opettaisin stressinhallintaa ja priorisointia koululaisille opetussuunnitelman kiinteänä osana ja ripottelisin hieman Summerhill-asennetta sekä oppilaisiin, opettajiin että vanhempiin.

Jos minä saisin valita… niin kouluun tekisin edelleen parannuksia – mm. itsetuntemuksen ja ihmistaitojen oppimista kaikille, ekaluokasta alkaen. Miten ratkaiset riidan, miten autat kaveria, miten lopettaa kiusaaminen ja niin edelleen.

Jos minä saisin valita… niin Suomessa olisi tänä keväänä vihreä presidentti. Ai niin, minähän SAAN valita (mutta vain omalta osaltani).

Jos minä saisin valita… niin jättäisin tämän sairauden ja hoidot heti taakseni ja keskittyisin nauttimaan elämästäni entistä enemmän. Voin tietysti valita suhtautumisen, kuten viisaat väittävät. En vain ole kovin hyvä siinä.

Jos minä saisin valita… niin Suomen työpaikoilla pitäisi keskittyä ihmisten turhautumisen tutkimiseen ja eliminoimiseen. Sieltä tulee uskoakseni suurin osa uupumusta, kiusaamista ja ennenaikaista eläköitymistä. Sisällyttäisin kaikkeen johtamiskoulutukseen pakollisena osana turhautumisen tunnistamisen ja ehkäisyn.

Jos minä saisin valita… sisällyttäisin johtamiskoulutuksiin huomattavasti enemmän itsetuntemusta ja omien arvojen analyysia, sillä Delfoin oraakkelin sanoin: Tunne itsesi, niin voitat koko maailman.

Jos minä saisin valita… lopettaisin ihmisten väliset valtapelit, kateusriidat ja alemmuuskompleksit. Antaisin jokaiselle uskoa omiin kykyihinsä ja halua tukea myös muiden menestystä.

Tässähän näitä jo tulikin näin aluksi. Ja lisää nousee varmaan mieleen heti kun saan nämä räppäistyä näkyville.

Konkurssi

2012-01-22T11:08:00.000+02:00

Vaaliviikonloppuun osuu kohdallani myös henkinen konkurssi näin hoitojen puolivälissä. Huomenna taas tippaan ja uutta myrkkyä suoneen. Hoitomotivaatio on tällä hetkellä reilusti miinusmerkkinen. Jos olisi mahdollista, jättäisin kaiken sikseen ja jatkaisin elämääni kuten ennenkin. Mutta kun ei ole mahdollista, sen verran minäkin ymmärrän. Tai no, periaatteessa kyllä, ei kai kukaan minua sinne väkisin raahaisi jos päättäisin olla menemättä. Silti uskon, että Etämies saisi minut jotenkin huijattua sinne joka tapauksessa. Joten sinne mennään. Onneksi hän on paikalla koko viikon seuraamassa yökkäilyäni…

Positiivisuuteni on kadonnut jonnekin mustaan onkaloon, josta en saa sitä nostettua esille näinä aikoina. Päivä päivältä huomaan selvemmin, miten elämänlaatuni on heikentynyt. Välillä tunnen istuvani kotiarestissa, kun täällä poden enimmäkseen itseni seurassa, vaikka ystäviä ja lapsia pistäytyykin pitkin viikkoa. Kukaanhan ei minua estä lähtemästä liikkeelle vaikka leffaan tai muuten ihmisten ilmoille, mutta kun oma jaksaminen heikkenee, kotisohvasta tulee ankkuri, johon kiinnittyy. Luovuus ei sekään kukoista vaikka salaa olin kai toivonutkin, että näinä talven hiljaisina viikkoina kotona maatessani saisin jotain kirjallista aikaiseksi. Huomiokyky ja keskittyminen ovat jotain, jota minulla oli hamassa menneisyydessä, ei enää.

Ja niin edelleen. Valivali, valivali. Kiitos teille ihmiset kun jaksatte kuunnella (lukea).

Etäsuhteessa

2012-01-19T10:04:00.000+02:00

Eilinen Helmi-Maarian postaus sai minut mietteliääksi. Hän kertoo siinä tilanteesta, jossa kumppanista tuleekin yhtäkkiä etäkumppani ja kun tapaamiset harvenevat ja ollaan lähinnä puhelimen ja netin varassa. Tuskinpa olisin tälle omistanut montaakaan ajatusta, ellen itse olisi elänyt tällaisessa suhteessa jo vuosikausia. Asia tuli lähelle, monet tunnelmat vuosikymmenen takaakin nousivat yhtäkkiä mieleeni – tämä suhde-elämä on jatkunut 1990-luvun puolivälistä tällaisena etäsuhteena, jossa vietetään kahdesta neljään viikkoa erillään ja sitten viikko tai vähintään pitkä viikonloppu yhdessä. Ja tietysti lomat ja kaikki muutkin yhdessäolon mahdollisuudet hyödynnetään.

Tällainen elämä ei olisi mahdollista, ellei kumpikin olisi sitoutunut sen vaatimuksiin sataprosenttisesti. Se ei tarkoita sitä, etteikö välillä kaivattaisi ja ikävöitäisi ja oltaisi turhautuneita tähän elämäntapaan. Silti molempien on hyväksyttävä se, että näin eletään juuri nyt - ja ehkä jatkossakin. Se tuo arkeen uudet pelisäännöt ja sopimukset: Yhteydenpidon taajuudesta ja tavasta on oltava aika tarkat sopimukset. On mahdotonta elää jatkuvasti odotellen toisen puhelinsoittoa epämääräisten lupausten pohjalta. Se vie sitä paitsi kummankin aikaa.

Etäsuhde vaatii vahvaa luottamusta siihen, että molemmat ovat sitoutuneita ja panostavat toisiinsa myös ollessaan poissa näkö- ja kuuloetäisyydeltä. Ilman tätä homma ei pelaa lainkaan. Samalla juuri tuo etäisyys voi rakentaa luottamusta ja vahvistaa myös suhdetta. Etäsuhde edellyttää myös erittäin hyvää ja tiivistä keskinäistä emotionaalista suhdetta. Kun fyysisestä suhteesta joudutaan tinkimään, kaikki on tavallaan tuon emotionaalisen suhteen varassa. On voitava kertoa tuntemuksensa sekä hyvät ja pahat olonsa toiselle puhelimessa tai Skypessä samalla tavalla kuin tekisi yhdessä kotona ollessa. On voitava riidelläkin puhelimitse. Hyvä ja palkitseva emotionaalinen suhde tekee etäsuhteestakin ihanan. Harvat tapaamiset ovat odotettuja ja kumppani tuntuu ”tuoreelta”.

Harvoin tulee ehkä ajatelleeksi sitä, että etäsuhteen perustana on kummankin osapuolen selviytyminen itsensä varassa. Tutut ja turvalliset verkostot, työ, ystävät ja harrastukset ovat välttämätön ehto oman hyvinvoinnin kannalta. Oma hyvinvointi ei voi levätä tuon etäsuhteen varassa. Silloin kun eletään päivittäin yhdessä, toisen läsnäolosta tulee yksi sosiaalisen elämän lähde, jonka merkitystä ei tule aina ajatelleeksi. Erillään asuessa sosiaalinen elämä hahmottuu eri tavalla ja ystävien tai perheen merkitys on tärkeämpi kuin arvaakaan. Tietysti tällaisissa tilanteissa kuten nyt sairauteni aikana on etäsuhdettakin jouduttu määrittelemään enemmän lähisellaiseksi ja onneksi se on onnistunut.

Yhdessä asumisen malli on tiiviisti iskostunut ajatteluumme ja elämäntapaamme, vaikka maailma onkin muuttunut. Erillään asuvien sitoutuneisuutta toisiinsa kyseenalaistetaan tai sitten suhdetta yliromantisoidaan. Uskon, että jatkossa siitä tulee yksi tapa olla parisuhteessa, kunhan ymmärretään enemmän sen realiteetteja ja sen asettamia haasteita. Vanhempana tällainen etäsuhde on ehkä mutkattomampi, oman elämän kuviot ovat jo muotoutuneet ja tulevaisuuskin hahmottuu eri tavalla kuin nuorella, joka ehkä vasta suunnittelee varsinaista perhe-elämää, ehkä lasten hankkimistakin. Sellaisessa elämäntilanteessa etäsuhde on tuskin se kaikkein ideaalisin.

Etämiestä kotiin viikonlopuksi odotellessa.

PS. Oli pakko linkata tähän tämä Kari Tapion ikivihreä, joka mielestäni kertoo kaiken olennaisen hyvästä etäsuhteesta.

Sekavat unet

2012-01-18T09:29:00.000+02:00

Talvi katsoo ikkunasta sisään. Sen lumiset oksat ovat hivuttautuneet aivan lähelle ikkunaruutua yrittäen saada selvää, miksi istun täällä sisällä. Valkoisten oksien takaa häämöttää vaalean punertava aamutaivas ja tiedän tarkistamattakin, että ulkona on pakkasta varmasti yli kymmenen astetta. Aurausauto aurasi minut hereille kahdeksan aikaan ja ihmettelin, miksi jaksoin katsella ikäviä uniani niinkin kauan.

Unessani valmistauduin jälleen ylioppilaskirjoituksiin ja tällä kertaa kyseessä oli uusinnat. Piti korottaa matematiikan arvosanaa, mutten ollut avannut koko kirjaa, enkä ymmärtänyt vaadituista asioista tuon taivaallista. Mietin, voisinko peruuttaa kaiken, senkin aiemmin kirjoittamani heikon arvosanan ja ottaa tilalle jotain uutta, vaikka maantiedettä… Kaikki tuntui sekavalta ja epätoivoiselta.

Sitten olin jonkinlaisessa kappelissa, ja mukanani oli rakkain ikonini. Tarjosin sitä piispalle, joka seisoi etualalla. Hänen mielestään se oli kyllä kaunis, muttei sopiva alkavaan tilaisuuteen.

Sitten kuuntelin entisen professorini pitämää filosofian luentoa. Hän oli päättänyt repäistä, ja esittikin lauluja upealla äänellään. Ajattelin, että hänessä on mennyt hyvä laulaja hukkaan. Istuin takapenkissä ja aurinko paistoi silmiini.

Nämä unien katkelmat kertovat varmaan jotain sellaiselle, joka unista jotain ymmärtää. Minulle ne ovat hämäriä katkelmia sisäisestä maailmasta, joka kolkuttelee joskus tietoisuuttani tällä tavoin. Ehkä ne kertovat myös jotain nykyisestä elämäntilanteestani. Talvi kuitenkin yrittää kertoa minulle, että hoidot ovat jo puolivälissä, eivätkä vasta puolivälissä, kuten välillä kerron itselleni. Ensi maanantain jälkeen ollaan taas askelta lähempänä maalia. Talvi muistuttaa minua myös siitä, että maailma on kaunis huolimatta siitä millaiseksi minä elämäni aika ajoin koen.

Minun Guggenheimini

2012-01-15T06:45:00.002+02:00

Heti aluksi sanottakoon, että vielä vuosi sitten olinvarovaisen avoin ajatukselle Guggenheim-taidemuseon saamisesta pääkaupunkiin.Vuoden mittaan olen kääntänyt takkini ja olen sitä mieltä, että se ei toisi Helsinkiinmitään varsinaisesti uutta eikä vastaa mihinkään erityiseen tarpeeseen, jotakaupunkilaisena koen. Olen aika aktiivinen taidenäyttelyissä kävijä, joskinhieman kausiluontoisesti. Silti sen verran olen täälläkin paikkoja kiertänyt,että uskon Ateneumin, kaupungin taidemuseoiden, Kiasman ja Espoon Emmantyydyttävän vaativimmankin taiteenharrastajan intressejä. Ja jos ei tyydytä, ovatkivenheiton päässä Pietarin Eremitaasi ja Tukholman Moderna Museet ja paljonmuuta. Siis vastustan.

Tutustuin puolitoista vuotta sitten New YorkinGuggenheimiin, eikä se jättänyt minuun mitään sellaista jälkeä, joka saisiminut kaipaamaan ketjua Helsinkiin. Hieno rakennus, mutta sen näyttelyistä eikuitenkaan jäänyt kovin paljoa mieleen. Paikka oli myös ihan mukava 5th Avenuenvarrella vastapäätä Central Parkia parin muun museon kupeessa.

Kun se nyt kuitenkin kaikesta huolimatta tännetodennäköisesti tulee, tässä minun konseptini:

Ei laiteta Guggenheimia minnekään Kauppatorin kupeeseen, silläse olisi liian helppo ja ilmeinen ratkaisu. Viedään se satama-alueelle konttienja muun elämän joukkoon siten, että laitetaan se maan alle. Laitetaan ihanpienet ja vaatimattomat Guggenheim -kyltit osoittamaan reittiä keskellärosoista satama-aluetta pienelle ovelle, joka näyttäisi enemmänkin jonkinvaraston ovelta. Siitä sitten portaat maan alle, josta koko komeus sitten avautuisi.Sisätiloihin voisi panostaakin. Lasikatto saattaisi toimia. Matka museoon olisisiis elämys jo sekin.

Kun tiedetään, miten Ikea on saanut itselleen asiakkaita,kannattaa hyödyntää valmista konseptia. Kiasman edestähän pääsee ilmaisbussillaIkeaan säännöllisin väliajoin – laitetaan siis toinen bussi perään, joka vieGuggenheimiin. Kun on varautunut menemään Ikeaan, voikin pysäkillä seistessätulla mieleen, että mitähän jos sittenkin mentäisiin käymään Guggenheimilla.Saataisiin vähän inspiraatiota ja katseltaisiin designia ennen kuin mennäänsinne Ikeaan. Todennäköisesti kuitenkin mielessä on ollut Ikean edulliset lihapullatja alkaa empiminen. Siispä halvat lihapullat myös Guggenheimille. Kunnonkansanravintola, jossa koko perhe saa syödä edullisesti vatsansa täyteen.

Kokoelmiin ja näyttelyihin en puutu, sillä franchising-ketjullalienee asiasta omat ajatuksensa. Vakavasti puhuen: kyllä, kävisin varmaan Guggenheimilla jos setänne tulisi, mutta en jaksa uskoa, että se houkuttelisi tänne ainakaanympärivuotisesti mitään kovin suuria turistimääriä. Houkuttavuuden pitää ollatodella suuri ja museon jotenkin matkan varrella. Kohteeksi en usko sen itsensätulevan enempää kuin kukaan matkustaa tänne nähdäkseen vaikka Temppeliaukionkirkon. Sitten kun tänne on tultu, niin pitäähän siellä käydä.

Tässäpä ajatukseni Helsingin kaupungille ja arkkitehdeille vapaaseenkäyttöön, mutta neuvotellaan kuitenkin sitä ennen korvauksista.

Kateus vie kalatkin vedestä

2012-01-14T08:33:00.000+02:00

Kun nyt noista tunteista tuli kirjoitettua, niin ilmeisestiaihe alkoi muutenkin elää mielessäni. Erään pienen episodin inspiroimana päätinjatkaa kateus-teemalla.

Hämmästyn aina uudestaan huomatessani, että myös minuavoidaan kadehtia. En ole koskaan perinyt mitään, en voittanut enkä saanutmuutenkaan ”ilmaiseksi” yhtään mitään. Suunnilleen tyhjästä olen nykyiseenelämäntilanteeseeni päässyt enkä vieläkään koe omistavani tai tekeväni mitäänpoikkeuksellista. Päinvastoin, juuri nykyisessä elämäntilanteessani ei ainakaanliene mitään kadehdittavaa. Sanotaan, että jotenkin selviän.

Kateus on niin perisuomalainen ja ilmeisesti hyvin pelottavatunne. Sitä kun ei hevin itsessä myönnetä. Tai silloin kun myönnetään, se tehdäänkintavallaan vaarattomaksi. On helpompaa reagoida kun joku toteaa suoraan, että ”kadehdintuota sinun blaablaatasi. Kunpa minullakin olisi….” ja niin edelleen. Kun jokusen sijaan kritisoi, vähättelee tai kyseenalaistaa kateuden kohteena olevaaasiaa, on vaikeampaa pysyä rauhallisena ja neutraalina. Silloin helposti meneesiihen, että alkaa itsekin vähätellä itseään, kenties peitellä osaamistaan taiasioita, joiden tekemistä rakastaa. Alkaa ns. kyykkykävely, suomalaisten tapavälttää kateus. Näytetään vähäisemmiltä kuin ollaan, peitetään onnistumiset javaietaan myös toisten onnistumisista. Jos minä en ole mitään, ei kukaan muukaansaa olla mitään.

Suomalaiset ovat olleet taitavia kateuden laillistamisessasananlaskujenkin tasolla:

Kateus vie kalatkin vedestä.

Kukas sen kissan hännän nostaa ellei kissa itse.

Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa.

Sääliä saa ilmaiseksi, mutta kateus pitää ansaita.

Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista.

Kellä onni on, se onnen kätkeköön.

Kateuden taustalla on kadehtijan omat mitättömyyden tunnot,ja siitä nousevat moninaiset tavat ilmaista kateutta muita kohtaan. Vaikka kadehdittuihminen tietäisikin, että kateus liittyy enemmän kadehtijaan kuin häneenitseensä, se voi vaikuttaa monella tapaa, ainakin tehdä varovaiseksi. Ja silloinollaankin jo varsinaisessa kateuskulttuurissa. Aksel Sandemose tekikulttuurihistoriaa teoksessaan Pakolainen ylittää jälkensä esittäessään ns.Janten lain - ajatuksen, jonka mukaan kenenkään ei tule kuvitella, että onparempi kuin muut. Janten kylää rajaava aita on korkea ja portti lujastikiinni. Portin avanneet ja maailmalle lähteneet ovat ikuisessa kirouksessa,sillä he tekivät sen, mitä muutkin olisivat halunneet tehdä, mutta eivätuskaltaneet.

Kun on tunteet

2012-01-12T04:19:00.000+02:00

Edellisen bloggauksen kommenteissa Pystyraita hoikentaa kysyi, pelottaako minua tämä jaksamattomuus ja voimien väheneminen. Jäin miettimään tunteitani, en ole kai niistä kirjoittanut kovin selkeästi täälläkään. Enimmäkseen se johtuu varmaan siitä, että tunteista kiinni saaminen ei ole kovin helppoa ja että mielialat vaihtelevat.

Tuosta pelkäämisestä kuitenkin: kun ajattelen viimeisen puolen vuoden tapahtumia, tunnistan muutamia hetkiä, jolloin pelko on käynyt mielessäni tai vallannut mieleni joksikin aikaa. Aivan alussa, kun sain tietää sairastavani rintasyöpää, tunteet olivat ihan myllerryksessä ja varmaan mukana oli paljon pelkoakin. Pelkäsin tietysti jonkin verran leikkausta, mutta onneksi kaikki sujui hyvin. Kun kävi selväksi, että syöpä ei ole levinnyt ja että ennuste on oikein hyvä, eliminoin jotenkin sairauden ja kuolemanpelkoni ja luulen siinä onnistuneeni. En mieti tällä hetkellä syövän uusiutumista tai leviämistä varmaan enempää kuin kukaan muukaan tässä tilanteessa oleva.

Enemmän pelkoa ja huolta herätti arjen muuttuminen ja toimeentulon varmistaminen sairausaikana. Kun työkeikat oli peruttu ja paperisodat käyty Kelan kanssa, huomasin rauhoittuneeni – kyllä tässä pärjätään. Eniten huomaan pelänneeni näitä sytostaattihoitoja ja niiden sivuvaikutuksia. Ja pelkään varmaan jonkin verran edelleenkin, sillä ensi kerralla vaihtuu lääkkeen tyyppi ja sen sivuvaikutuksetkin ovat erilaisia – tiedossa on mahdollisesti aiempaa enemmän pahoinvointia. Eli pelkoni ovat aika konkreettisia. En usko, että tämä voimien väheneminen ja heikkous olisi minulle sinänsä pelottava asia, erittäin turhauttava kylläkin.

Pelon lisäksi tunneskaalassa on siis turhautumista ja kiukkua, mutta myös surua. Suru tunkee minuun aika ajoin vahvastikin, kun mietin tätä tilannetta ja kaikkea, mitä tässä on läpikäytävä. Koen surua ulkonäkööni liittyvistä muutoksista, erityisesti hiusten menetyksestä, vaikka kuinkakin tiedän, että tilanne on tilapäinen ja palaa muutamassa kuukaudessa ennalleen. Suren menetettyjä työtilaisuuksia ja sitä, että olen menettänyt moneksi kuukaudeksi mahdollisuuden elää tavallista elämääni. Nauttia matkustamisesta, juhlista, työstä, kulttuurista ja niin edelleen – vaikka en täysin näitä elämän ulottuvuuksia olekaan menettänyt, ne ovat kutistuneet olennaisesti tähän potemiseen.

Suru liittyy myös eräisiin tapahtumiin elämässäni ennen syövän toteamista, joilla saattaa olla merkitystä syövän kehittymisessä. Stressi, menetykset ja suuret muutokset liittyvät usein aikaan ennen syövän puhkeamista, vaikka yhteyttä ei saumattomasti voidakaan osoittaa.

Ja pisteenä iin päällä tunnen välillä valtavaa kiukkua siitä, että tämän piti tapahtua juuri minulle, juuri nyt, ikään kuin olisin valtakunnan ainoa rintasyöpää sairastava ihminen. Vaikka järki kuiskuttaa, että miksei yhtä hyvin minulle kuin jollekin muulle, tunteet eivät siitä välitä. Olen hetkittäin raivoissani elämälle. Kaikesta huolimatta olen huono suostuja, eikä armollinen ja kypsä suhtautuminen itseen ja tähän sairauteen ja omaan tilanteeseen onnistu kovinkaan helposti. Sitä opetellessa ja aamua odotellessa.

Energiakato

2012-01-10T13:45:00.000+02:00

Huomaan energiatasoni ja kuntoni laskeneen romahdusmaisestiparin viime kuukauden aikana. Vaikka tiesinkin etukäteen, että näin tuleetapahtumaan, silti sitä on vaikea kestää. Kun ihminen ei ole tottunut siihen,että pitää tavallisia arkiaskareita suunnitellessa pohtia, jaksaako vaiko ei, joutuuitsetuntokin tässä lujille. Minäkö en muka jaksaisi?

Vaikka en olekaan mikään kuntoiluhirmu koskaan ollut, peruskuntonion aina ollut kuitenkin suhteellisen hyvä. Olen jaksanut kävellä tai uidapitkiäkin matkoja, omassa tahdissani. Nyt puolen tunnin rauhallinenkävelylenkki ottaa koville. Sen jälkeen on levättävä vähintään saman verran.Eilinen pieni ostosreissu kaupungilla vei mehut koko illaksi ja tajusin, ettäen vielä ole ihan siinä kunnossa edellisen hoidon jälkeen, että jaksaisin. Minä,joka olen jaksanut vaikka mitä. On ollut pakko jaksaa, hoitaa lapset, työ jakaikki muu. Nyt sitten kun vastaan vain siitä, että pidän itseni mahdollisimmantoimintakykyisenä, joudun levähtämään jo käytyäni suihkussa tai vietyäniroskat.

Onneksi ei tarvitsekaan jaksaa, sitä varten kai sairaslomaton keksitty. Silti en ole vielä ihan sinut tämän asian kanssa.Sytostaattihoidot ovat puolessa välissä, ja kunto rapisee jokaisen hoidon myötäyhä alemmaksi. Juuri kun alkaa kolmannen viikon lopulla tuntua siltä, että tuntuuhieman paremmalta, uusi hoito vie kunnon entistäkin alemmaksi. Tämä kaikkitarkoittaa sitä, että kunnon palautuminen tulee olemaan pitkä prosessi hoitojenloputtua. Siksi nuo teidän toivottamanne voimat ja jaksaminen, joita olensaanut pitkin syksyä ja talvea ovat kovassa kurssissa tällä hetkellä. Kiitosniistä!

Näkökulmia syövän hoitoon

2012-01-08T16:24:00.000+02:00

Olen ollut hiljaisesti tyytyväinen siihen, että tämänkertainen hoitojakso on sujunut jotenkin helpommin tällä kertaa. Lievä huono olo on jo väistymässä, eikä muitakaan pahempia oireita ole tullut. Hiljaiselo on auttanut, vaikka samalla olen lukenut kyllä tärkeän kirjan, eli David Servan-Schreiberin kirjoittaman Kreft & ”terrenget” ditt (engl. Anticancer).

Tämä kirja pitäisi kylläkin lukea jo ennen kuin sairastuu syöpään, siksipä suosittelen sitä tässä nyt. Koskaan ei tiedä, milloin se sattuu omalle kohdalle. Servan-Schreiber oli nuori lääkäri ja tutkija sairastuessaan parantumattomaan aivosyöpään. Yli kaksikymmentä vuotta hän prosessoi omaa sairauttaan ja perehtyi siihen, mitkä asiat vahvistavat syöpäpotilaan elimistöä ja lähiympäristöä, ja miten ihminen voi parantaa oman elämänsä laatua. Tätä tietoa kun ei saa lääkäreiltä eikä sairaaloista vieläkään vaikka tutkimus ja lääketiede ovat edistyneet vuosikymmenien mittaan. Olemme edelleen sairaus- ja laboratoriotuloskeskeisiä ehkä enemmän kuin koskaan.

Jossain bloggauksessani pohdin sitä, mitä voin itse tehdä, jotta edistäisin paranemistani ja vahvistaisin immuniteettijärjestelmääni. Saamani tieto oli kovin hajanaista ja epämääräistä. Suoraan kysyessäni vastaus oli ”Et juuri mitään. Elät vain mahdollisuuksien mukaan kuten ennenkin.” Aika tylyä.

Servant-Screiber ottaa asiaan monta näkökulmaa: ympäristömyrkkyjen vähentäminen, oikeiden ravintoaineiden käyttäminen, liikunta, mielen ja kehon yhteyden tunnistaminen ja mielen hoitaminen samanaikaisesti kehon kanssa. Näin hän luo pitkin kirjaa eräänlaista ”antisyöpämaastoa”, jossa immuniteettijärjestelmää kyetään todella vahvistamaan liikunnan tuella ja oikean ruokavalion avulla antamaan keholle sen tarvitsemia aineita ja vitamiineja. Tähän antisyöpämaastoon kuuluu myös meditaatio ja jooga, läheisten tuki sekä vanhojen haavojen tunnistaminen ja lääkitseminen.

Lukuisin esimerkein hän osoittaa, että syöpä on sairaus, joka voidaan kohdata elimistön omin asein, ja samalla tukeutua lääketieteen tarjoamiin keinoihin, kuten solumyrkkyihin ja muihin lääkkeisiin sekä sädehoitoon. Näidenkään merkitystä hän ei vähättele lainkaan. Minulle kirja tarkoitti jonkinlaista herätystä lääketieteen viitoittamalla hoitopolulla. Aloin taas miettiä, miksi minulle on sanottu useita kertoja, että kannattaa syödä mitä vain pystyy syömään, kunhan syö. Valkoisia korppuja, mehuja ja ties mitä. Kukaan ei ole sanonut, että kannattaa koota itsensä ja syödä terveellisesti niinäkin päivinä kun ruoka ei maistu ja miettiä, mitä suuhunsa pistää. Syödä vaikka vähemmän kunhan syö edes jotakuinkin terveellisesti. Tässä menivät nyt minun beiget ruokani. Olo on kohentunut, vaikka se ei nyt välttämättä vielä tästä muutoksesta johdukaan. Myös mieliala on pysynyt aiempia hoitojaksoja parempana, ja näen taas eteenpäin kohti kesää ja ensi syksyä.

Joka tapauksessa tuntuu hienolta, että joku on ponnistellessaan oman sairautensa kanssa saanut kootuksi näin mittavan ja antoisan aineiston siihen, mitä voin tehdä itse kun sairastun syöpään. Servant-Schreiber menehtyi itse syöpäänsä viime vuonna, mutta ei ole varmaa, olisiko hän kyennyt kirjojensa kirjoittamiseen, ellei olisi noudattanut tutkimustensa ja havaintojensa oppeja.

Meditatiivinen loppiaismatka

2012-01-06T18:12:00.000+02:00

Olen katsellut koko päivän Teemalta tulevaaHurtigruten-juhlaristeilyä Norjan rannikolla. Seija antoi minulle siitä vinkin,kiitokset. Hurtigrutenin juhlaristeily on ainutlaatuinen NRK:n ohjelma, jossakuvattiin viisi vuorokautta Nordnorge-laivan lipumista pitkin vuonoja jarannikkoa. Viime kesänä kansa seurasi Norjassa tätä hiljaista spektaakkelia päivästäja yöstä toiseen. Se sai osakseen ennennäkemättömän suuret katselijaluvut, eikäihme.

Kun olen levännyt aallonpohjassani kotisohvalla katsellen ohilipuvia tuttujakin maisemia, ymmärrän, että näen jotain erityistä, sellaistatosi-tv:tä, johon ei muut ole uskaltaneet panostaa. Aika kuluu, satamaan tulovie aikaa, vuoret seisovat jylhinä paikoillaan, pienet veneet risteilevätlaivan ympärillä kuin lokkiparvi. Hiljainen ja rauhallinen musiikki säestääepätodellista, kerrankin silti todellista, hidasta liikettä.

Olemme saaneet Suomeen tästä nautinnosta 12 tunnin paketinkatseltavaksemme, ja aion katsoa sitä aina klo 22.00:een, jolloin ohjelmapäättyy. Kiinnitän huomiotani siihen, kuinka paljon ihmiset ovat tehneet tämänohjelman eteen eri paikkakunnilla. Jokaisessa satamassa laiva otetaan vastaanNorjan lipuin, soitoin ja lauluin sekä huiskutuksin. Norjalaiset rakastavathäpeilemättä lippuaan, maataan ja luontoaan ja uskaltavat sen näyttää. Tanssiryhmät,peikkoesitykset ja muut saavat luonnollisesti ja humoristisesti osansa tässänäytöksessä. Tavalliset ihmiset ovat lähteneet keskellä yötä tervehtimään ohikulkevaaNordnorgea ja sen matkustajia. Silti tunnelma on rauhallinen, ei mitenkäänelämöivä tai yliampuva. Tämä tuntuu yhtä todelliselta kuin oma elämä juuri nyt.

Kokoan itseeni meditatiivisesta loppiaismatkasta uusia voimiaja rauhaa.

Oppia olemaan

2012-01-05T20:21:00.000+02:00

Siitä tässä tuntuu olevan kyse – oppia olemaan vaikkamaailma kääntyisi ympärillä mihin tahansa asentoon. Olla vain, suostua olemaan.Katsoa, millainen teos minusta aiotaan luoda. Tuleeko farssi vai tragedia,vaiko ihan kevyttä draamaa vain. Riippuu käsikirjoittajasta ja yhteistyöstäänohjaajan ja näyttelijöiden kanssa.

Toivotaan, että tulee ainakin uskottava juttu. Ei liianmakea, ei liian herkkä, ei missään nimessä romanttinen. Kauhu ei nyt oikeinpure eikä fiktio. Ja eksistentialismia tuli nuoruudessa liikaa. Voisinhan vainolla pieni runo, keskenjäänyt… Dokumentiksi en halua, enkä elämänkerraksi. Enkämuutenkaan tietopuoliseksi tuotteeksi, kun tunteillakin tässä mennään.

Olen alkanut oppia sairastamaan ja potemaan, mutta tunnistamaanitsessäni myös terveyden ituja, jotka alkavat pureutua kuoreni läpi ulosminusta ennen kevättä, haistamaan ilmaa ja tuulen suuntaa. Tunnistan itsessäni halun unelmoida jostakintulevasta, tehdä asioita, suunnitella ja nähdä kauas. Vaikka ensi syksyyn. Kunhoidot ovat lääkehoitoa lukuun ottamatta ohitse, voin ottaa reppuni ja lähteävaikka kävelemään kesken jäänyttä Caminoa syksyllä joksikin aikaa. Käydäpistäytymässä Suomen rajojen ulkopuolella, päästä vuonojen ja tunturien maisemaankesällä. Istua junaan, matkata kauaksi katsomaan rantaa ja auringonlaskua, jotaen ole nähnyt.

Hengitän tulevaisuutta tänään, jotta kestän tämän päivän jahuomisen. Ymmärrän kehoni tarpeita paremmin kuin eilen, näen myös mielenitarpeet. Ne kulkevat käsi kädessä, ja minun synkkyyteni ja ahdistuksenikarkottuvat kun muistan, että olen yksi ja kokonainen.

Paljastuksia lukemisesta ja kirjoista

2012-01-02T22:32:00.000+02:00

Edellisen postauksen kommenteissa Leena Lumi tiedusteliminulta, millaisia kirjoja luen. Ihan viaton kysymys siis. Vastasin nopeasti jaympäripyöreästi, mitä äkkiseltään mieleen tuli. Eikä se ollut paljon. Leena jate muutkin ansaitsette kyllä perusteellisemman vastauksen, kun kerran itseäniuskallan joissakin yhteyksissä tituleerata kirjailijaksikin. Kysymys herättikuitenkin jonkinlaisen angstin ajatellessani noita upeita kirjallisuusblogeja,joita itsekin seuraan. Tuntuu siltä, että olen pudonnut jonkinlaisensekakirjallisuuden mustaan aukkoon, jossa haahuilen sinne tänne osaamatta sanoakirjoista yhtään mitään. On siis parasta haastatella itseään kunnolla japerusteellisesti, jotta itsekin ymmärtäisin itseäni. Ja Leena, mitäs menit kysymään.

Mitä kirjoja on tällä hetkellä yöpöydälläsi?

- - Ei niin yhtään ainoaa kirjaa. En lue vuoteessakuin hätätapauksissa, koska yleensä nukahdan nopeasti. Ei silti, ei minulla oleodottamassa muutenkaan tällä hetkellä kuin pari kirjaa: toinen on David Servan-Schreiberinkirja Kreft & terrenget ditt; hva kandu selv gjøre, tunnettu syöpää käsittelevä oma-aputeos, ja toinen on JuliaCameronin teos Finding Water: The Art of Perseverance, joka käsitteleeinspiraation herättämistä ja sen ylläpitoa taiteilijan kuivina kausina.

Millaista kaunokirjallisuutta luet?

- - No, siis runoja, ihan kaikkea mitä kaupoista,kirjastosta ja kierrätyshyllyistä tarttuu käteen. Mutta oikeasti rakastan WaltWhitmania, Fernando Pessoaa, Rilkeä ja Rumia, noin esimerkiksi. Jasuomalaisista Mirkka Rekolaa, Risto Ahtia, Eeva-Liisa Manneria, Maaria Leinostaja Anna-Maija Raittila. Ja monia muita.

- - Romaaneja luen aika lailla valikoiden, sieltäkinenimmäkseen klassikoita. Olin lapsena himolukija, ja sain silloin ilmeisestijonkinlaisen immuniteetin tätä genreä kohtaan. Jos kirja ei miellytä, niinlukemattahan jää. Dostojevski, Mukka, Irving, Sandemose, Wassmo, Tolstoi… älkääkysykö enempää… Kuluu pitkiä aikoja, jolloin en lue yhtään mitään, ja silloinon yleensä jonkin sortin luova kausi menossa, ja sitten taas luetaan.

Miksi et kirjoita lukemistasi kirjoista?

- - Sainpas kysyttyä itseltäni tämän hankalankysymyksen. No en kirjoita, kun en halua. Jos kirjoitan, kirjoitan jotain jonkin kirjan herättämästä yksittäisestäajatuksesta, mielleyhtymästä tai jostain vastaavasta. En arvioi lukemianikirjoja muuten kuin itsekseni fiilistellen. Analysointi ja tulkinta eivät oleminun juttujani. Sama koskee elokuvia ja paljolti musiikkiakin. Koenkirjallisuuden ja taiteen jotenkin kokonaisvaltaisesti ja läpäisevästi, ja tuntuusiltä, että hyviä arvioijia on kyllä riittävästi. Ja mielelläni luen heidännäkemyksiään ja tartun joskus jopa suositeltuun kirjaankin. Tämä koskeenimenomaan kaunokirjallisuutta. Muusta kirjallisuudesta, kuten tieteestä taijonkin sortin ammattikirjallisuudesta saatan kirjoittaakin, jos tulee jotainmielenkiintoista vastaan.

Mitä olet lukenut viimeksi?

- - Syksyn mittaan lienen lukenut parisenkymmentäkirjaa. Olen pikalukija silloin kun luen tietopuolista kirjallisuutta ja etanakaunokirjallisuutta lukiessani. Mieleen nousee tältä syksyltä Bo CarpelaninLehtiä syksyn arkistosta, Helge Torvundin Sjelsord, Sandemosen En sjöman går iland, Petra Hammesfahrin Pahantekijä, Martta Rossin Upoksissa pilvet,Runoilevien naisten kaupunki (Uutta ranskankielistä runoutta), Tommy TabermaninRunot 1970-2010, Hanshanin Kylmä vuori joitakin mainitakseni. Sen lisäksi olenlukenut jonkin verran uskontojen mystiikkaan ja filosofiaan liittyvääkirjallisuutta kirjoitustyöhöni liittyen sekä kaikenlaistaammattikirjallisuutta. Eli laidasta laitaan.

Mitä noloa löytyy kirjahyllystäsi?

- - No, mikä nyt sitten on kenellekin noloa. Nyt eienää kovin paljon mikään. Olen sitä paitsi kantanut divareihin kaikkeinnoloimmat kirjani. Niitä ei voi tässä mainita, mutta edelleen sieltä löytyynoin kymmenen kirjaa astrologiasta, I Ching ja jokaisella lentomatkalla ostannoin yhden oma-apukirjan matkalukemiseksi. Enää en pidä niitäkään noloina, vaanerilaisina, aidosti minua kiinnostavina kirjoina niiden antaman erilaistentarkastelutapojen vuoksi. Kirjahyllystäni löytyy Raamattu, Koraani ja kaikkimuutkin yleisimmät uskontojen pyhät kirjat ja joukko niiden selitysteoksia.Eivätkä nekään ole yhtään noloja, käytän niitä paljon, oikeastaan viikoittain.

Millaista tietokirjallisuutta luet?

- - Eniten tuota filosofiaa ehkä taustani vuoksi,mutta jonkin verran myös taidekirjallisuutta, taiteen teoriaan ja tieteidenvälisiä opuksia. Innostun joskus lääketieteen jutuista, joskus orkideoidenkasvatuksesta, pedagogiikka ja lastenhoitoa käsittelevää kirjallisuutta onainakin puolitoista hyllymetriä, psykologiaa, sosiologiaa ja ties mitä.Viimeisen kymmenen vuoden kuluessa olen hankkinut jonkin verran luovuuttakäsittelevää kirjallisuutta. Kielitiede ja kansatiede kiinnostavat myös. Siisapua, ihan kaikki…

Mietin, mitä kirjahyllystäni puuttuu. Ehkämatematiikka ja fysiikka ovat yksi sellainen alue, mutta filosofian puoleltakyllä löytyy niitä käsittelevää filosofiaa. No, varmasti sieltä puuttuu paljonkinsellaista, mitä en tarvitse, ja mitä minun ei tarvitsekaan tarvita.

Missä säilytät kirjojasi?

Kahdessa kirjahyllyssä. Toinen niistä on kaksija puoli vuotta sitten olohuoneeseen itse suunnittelemani designin riemuvoitto,joka enteili jo tätä design-juhlavuotta, ks. kuva (vasta täyttövaiheessa). Olen siitä muuten ylpeä,sanokoot muut mitä tahansa. Puuseppäteki kiltisti sen mitä pyysin. Toinen kirjahylly on musta ikeanbillytyöhuoneessani. Vien kirjoja sitä mukaakierrätykseen kun ne eivät enää mahdu hyllyihini. Silti hyllyt pursuvat usein.

No niin, tässäpä tätäitsehaastattelua. Ja te, blogini lukijat, jotka ette ole varsinaisiakirjabloggaajia, vastatkaapa näihin samoihin kysymyksiin nyt kiltisti. Tämä onhaaste. Rohkeat rokan syövät.

Kooma

2012-01-01T12:21:00.000+02:00

Olen vaipunut syvälle joulu- ja uudenvuoden koomaan, mukavaan sellaiseen. En muista koskaan olleeni näin taantunut sohvalle, suklaan, Angry Birds´in ja huonojen tv-ohjelmien pariin. On kuin viimeinenkin yritys tehdä jotain järkevää olisi peruutettu. Ja silti, tässä olotilassa on jotain aika kiehtovaa. ”Normaalissa”, terveessä elämässäni kaipaan tekemistä ja ehkä hieman suorittamistakin jo parin päivän laiskottelun jälkeen. Nyt aika on pysähtynyt, mutta päivät kuluvat silti yllättävän nopeasti.

Yhden kokonaisen yön valvoin aamuun saakka ja vasta aamupäivällä kymmenen tienoissa elimistöni ilmoitti, että voisin käydä pienille nokosille - ja toden totta, kahden tunnin kuluttua olin taas hereillä. Elimistöni tuntuu elävän ihan omaa rytmiään nykyisin. Joinakin vuorokausina olen nukkunut kuusitoista tuntia, joskus en juuri lainkaan. Lääkkeet pistävät kropan sekaisin, toivottavasti eivät mieltä. Siltä ei ainakaan tunnu, vaan eihän sitä kai itse ensimmäisenä huomaisikaan…

Tontun tuomat kävelysauvat on viritetty oikeaan pituuteen, ja jos kaikki käy hyvin ja itsekuri riittää iltapäivään saakka, aion niitä kokeilla. Sitä paitsi nythän on melkein iltapäivä. Ulkona on outo, kirkas valoilmiö, taivas näyttää siniseltä ja varikset elämöivät pihapuussa.

Uusi vuosi on toiveita täynnä, mutta lupauksia en enää anna, en muille enkä itselleni. Elän nimittäin samoja lupauksia vuodesta toiseen, eikä niitä tarvitse uusia, kun niissä ei koskaan pääse täydellisyyteen. Jo vuosia sitten olen luvannut itselleni pyrkiä siihen, että elän ihmisiksi, välitän kanssaihmisistäni ja olen mahdollisimman läsnä omassa elämässäni. Huolehdin itsestäni, elän terveellisesti ja täydesti. Vaalin luovuutta itsessäni ja muissa. Pyrin tutustumaan omiin varjoihini ja rakastamaan itseäni sellaisena kuin olen. Joka vuosi onnistun jossakin ja epäonnistun jossakin muussa. Työsarkaa riittää. Lupaan kuitenkin nousta tästä joulukoomasta sen verran, että saan raahattua itseni huomenna kolmanteen tiputukseen. Ja muistutan itseäni taas siitä, että se on minulle hyväksi, ja että sen jälkeen olen kuurin puolivälissä. Ja että kyllä se siitä.

Uuden vuoden kynnyksellä

2011-12-30T05:41:00.000+02:00

Vanha vuosi mennä rahjustaa omille teilleen ja on jokatoamassa tien mutkaan. Uusi seisoo oven takana odottamassa, kassi pullollaanjotain, joka selviää vasta tulevan vuoden mittaan. On aika katsoa hiemantaakse, ehkä toivoa näkevänsä myös vilahduksen edessä olevasta. Vuosi sittensamaan aikaan lopuillaan oleva vuosi oli yhtä neitseellinen kuin tämä nytovella seisova uusi tulokas. Edes yhtä päivää ei voi nähdä eteenpäin, vainarvailla.

Vuosi sitten viimeistelin tätä blogiani julkaisukuntoon,hieman epävarmana siitä, miten tähän osaa suhtautua ja sitoutua. Bloginpitäminen on ollut yllättävän mukavaa ja antoisaa monestakin syystä. Ensinnäkinse on pitänyt minut kiinni kirjoittamisen virrassa. Toiseksi se on avannutminulle uuden maailman, jossa tutut ja tuntemattomat haluavat ollavuorovaikutuksessa keskenään, lukea blogiani, kommentoida, rohkaista jakeskustella. Blogistani on tullut minulle mieluinen tapa ilmaista itseäni jajakaa asioita teidän kanssanne. Hiljalleen blogini on saanut uusia lukijoita jatällä hetkellä tuntuu siltä, että sitä tosiaan luetaan. Aloittaessani mietinblogi-identiteettiäni ja sitä, mitä puolia itsestäni nostan esille. Vuodenmittaan olen huomannut, että oli hyvä ratkaisu olla rakentamatta mitäänerityistä identiteettiä enempää kirjoittajana kuin lukijanakaan, tai muutenkaanvaikkapa työhöni liittyen. Näin minun on ollut helppo kirjoittaa melkein mistävain ja kirjoittamisen kynnys on ollut varsin matala, kuten olette varmaanhuomanneet.

Eräs tärkeä asia on kuitenkin vuoden mittaan noussut ylitsemuiden: blogin kautta olen saanut uskomattoman paljon tukea, rohkaisua,tsemppausta ja muuta ihanaa syksyn mittaan, kun olen painiskellut rintasyöpänikanssa. Se on yllättänyt ja ilahduttanut minua todella paljon. On ollut päiviä,jolloin en ole jaksanut tavata ristin sielua, mutta blogiani olen päivittänytsilloinkin ja lukenut myös muiden blogeja. Tämän blogini kautta olen oppinut uudenlaistaavoimuutta ja myös tuen vastaanottamista. Siitä kiitos teille, jotka jaksatteseurata ja kommentoidakin tekstejäni.

Vuosi on tuonut muassaan luonnollisesti paljon muutakinuutta kuin blogimaailman. Koko työni on muuttunut, ja koen solahtaneeni uusiintyökuvioihin kummallisen vaivatta ja luontevasti. Ehkä tämä työni on minullesitten se oikea. Valmentaminen ja koulutus ovat kirjoittamisen lisäksi sitäominta aluettani. Toimeksiantajat ja valmennettavat ovat tehneet vuodestajännittävän ja opettavan. Vaikka sairausloma aiheuttaakin nyt pitkän tauontyöhöni, toivon voivani jatkaa työtäni jahka tästä nykyisestä koettelemuksestaselvitään.

Ja kirjoitettukin on. Runokokoelman ilmestyminen oli ilonpilkahdus tässä syksyssä, ja kesän ja alkusyksyn aikana valmistui käännöstyö,joka ilmestyy alkuvuodesta. Ja onhan sitä uuttakin tekstiä pukannut jonkinverran, ei ehkä niin paljon kuin olisi toivonut, mutta olen silti ihantyytyväinen.

Kun oikein alkaa miettiä kaikkea vuoden mittaan koettua janähtyä, huomaa, että loppusyksyn tummista sävyistä huolimatta vuosi on ollutaika upea. Ja siksi ajattelin juhlistaa huomenna vuoden vaihtumistashamppanjalasillisella, maistuu se sitten miten beigeltä hyvänsä. Ja katsellailotulituksia, nauttia hyvästä seurasta, ja toivottaa teille kaikille upeaa jaunohtumatonta Uutta Vuotta!!

Viattomat lapset

2011-12-28T14:41:00.001+02:00

Tänä aamuna raapustaessani aamusivujani huomasin, että onViattomien lasten päivä ja jäin mielessäni miettimään tuota viattomuudenkäsitettä. Lapset ovat tosiaan viattomia. Milloin ja miten heistä tulee sittenei-viattomia aikuisia? Pitääkö kaikista lapsista tulla lopulta kyynistyneitä,pessimistisiä aikuisia, jotka eivät usko enää mihinkään?

Olen aina ollut aika lailla positiivinen, ehkähyväuskoinenkin ihmisten ja elämän suhteen. Vaikka se on kolhinutkin joskus aikalailla, usko on silti palautunut ja olen nähnyt minut pettäneiden ihmistenmuuttuvan, ainakin joskus. Ja olen nähnyt myös päinvastaista: ihmiset, joihinkerta kerran jälkeen olen halunnut luottaa, ovat kerta kerran jälkeen pettäneetluottamukseni. Nämä ihmiset ovat tavallaan vieneet viattomuuteni ja uskonihmisen hyvyyteen, valitettavasti. Onneksi heitä ei ole kuitenkaan kovinmontaa. Tällä hetkellä he mahtuvat hyvin yhden käden sormiin, mutta se on siltiliikaa. Ja riittävästi viattomuuden menettämiseen.

Näin se vain tapahtuu: lapsi huomaa, että kaikki ihmiseteivät olekaan kilttejä ja hyvää tahtovia. Lapsi näkee, että on ihmisiä, joitaon varottava, ja että ihmisten suhteen kannattaa olla jonkin verran varuillaan.Olisin paljon tyytyväisempi, jos kyse olisi vaikka villieläimistä. Ihmistenpahuutta ja petturuutta on niin vaikeaa selittää lapsille. Vaikka kuinkahaluaisimme suojella lapsiamme tällaisilta ihmisiltä, se ei enää ole mahdollista.Lapsia ei kyetä suojelemaan nykyään riittävästi edes omilta vanhemmiltaan taimuilta läheisiltään.

Lapset ymmärtävät sairautta ja jopa kuolemaa paremmin kuinpahuutta. Ehkä sama pätee meidän aikuistenkin kohdalla. Silti toivoisi, ettäaikuisenakin olisi vielä jäljellä edes pieni osa tuota suloista viattomuutta,joka uskoo jokaisen ihmisen olevan hyvä ja maailman sellainen kuin sen pitääkinolla. Ainakin joskus.

Tapaninpäivän mietteitä

2011-12-26T12:13:00.000+02:00

Myrsky riuhtoo oksia puista ja ulisee ikkunanraoista. Kummallinen Tapaninpäivän sää. Aurinkokin pilkistelee, mikä tekee sään vielä oudommaksi.

Takana on parin päivän lekottelu suklaakonvehteineen, peleineen, villasukkasillaan. Olen ollut kiitollinen siitä, että kunto on kohentunut jouluksi sen verran, että jouluruuat ovat maistuneet jotakuinkin entisenlaisilta. Vaikka punaviini maistuukin edelleen sellaiselta, ettei sitä parane edes maistella, aina voi nauttia elämästä ilman sitäkin (vaikka ei ehkä uskoisi). Todellista kotoilua perheen ja etämiehen kanssa.

Silti melkein ensimmäiseksi aamulla oli mielessä se, että uusi tiputus on taas viikon päästä ja että sitä ennen pitää taas nauttia elämästä sen minkä voi. Hoidot eivät vaikuta vain kroppaan, vaan hyvin vahvasti myös mieleen. Mieli menee maahan samaa tahtia olon huonontuessa ja pongahtaa taas olon kohentuessa pingispallon lailla ylös sekin. Kun sen tietää, voi hieman lohduttautua sillä, että kyllä tämä tästä, vaikka juuri sillä hetkellä ei siltä tuntuisikaan.

Niinpä kun myrsky tuosta laantuu, tarkoituksena on päästä ulos lenkillä viimeistään huomenna ja kokeilla joulupukin tuomia kävelysauvoja. Kroppa kaipaa liikettä, ja vaikka joogaillut olenkin, se ei riitä. Näinä hyvän olon päivinä pitäisi olla paljon liikkeellä. Juuri nyt ei tuonne lentelevien oksien sekaan tee mieli mennä.

Joulurauhaa!

2011-12-22T11:42:00.001+02:00

Toivotan kaikille blogiystävilleni Rauhallista Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta!

Pohjoiskorealaisten kyyneleet

2011-12-21T10:21:00.000+02:00

Kuva: Ilta-Sanomat

Kansakunnat ovat seuranneet viime päivinä päätäänpudistellen, kuinka pohjoiskorealaiset surevat johtajansa kuolemaa. Onspekuloitu joukkohysteriasta, aivopesun tuloksista, aidosta surusta ja vaikkamistä. Itsekin olen spekuloinut.

Mistä tiedämme, ovatko tunteemme aitoja? Ovatkosipulikyyneleet aitoja kyyneleitä? Onko elokuvan tuottama tunne ja kyyneleetaitoja? Mitä yleensä tiedämme tunteidemme aitoudesta?

Emme paljoakaan. Joskus katsellessani jenkkiläisiä sarjojatai tapahtumia ja ihmisten kyynelehtiviä reaktioita milloin mihinkin tuleemieleen, että mielemme on tavattoman joustava apparaatti. Menemme mukaan tunteellatilanteisiin, jotka jälkeenpäin katsoen saattavat näyttää naurettavilta. Olemmerakennettu tällaisiksi uskoakseni ihan eloonjäämissyistä.

Ulkomaailma vaikuttaa meihin ja me ulkomaailmaan. Yhteisö onvaltavan tärkeä. Tarkkailemme läheisten ihmisten reaktioita voidaksemme itsereagoida. Vaikka joku voisi kuvitella olevansa kaikenlaisen aivopesun jamanipulaation ulkopuolella, uskon hänen erehtyvän. Kulttuurinen aivopesu onkaikkialla. Olemme indoktrinoituja, manipuloituja ja aivopestyjä moneenkertaan. Arvot, asenteet, mieltymykset, tarpeet ja koko elämämme kirjo nouseetästä aivopesusta. Joskus tulemme tietoisiksi tästä, usein emme. Vasta silloinkun tietoisuus herää, on mahdollista vaikuttaa kielteisiin aivopesu- ym.ilmiöihin.

Tietoisuus ei ole hereillä, ellemme osaa sitä harjoittaa.Elämän katselu avoimin, herännein mielin on taidoista vaikein ja arvokkain. Seon sitä kulttuurista riippumatta. Helpompaa on kuitenkin olla hereillä kulttuurissa,joka sallii vaihtoehtoja ja rakentuu kansalaisten vapaudelle.

Pientä iloa

2011-12-19T20:49:00.000+02:00

Monet tuikut valaisevat huonettani jalustoissaan. Tänäänolen ollut jalkeilla ja onnellinen siitä, että olo on taas parantunut.Pienetkin asiat ilahduttavat:

Huomasin aamulla, että pystyin nauttimaanaamiaisestani ja lehdenluvusta melkein normaaliin tapaan.
Tänään ei satanut – maailma oli hieman harmaa,mutta hyvällä tavalla. Ehkä siniharmaa. Kenties joulunharmaa. Hiemantonttumainen.
Katsoin, kun Pekka Haavisto selvitti Huomenta Suomi-ohjelman ehdokastentin sujuvasti ja asiantuntevasti. Ei ole helppo paikkatuokaan.
Kuuntelin gospeleita ja sitten Jessy Normania. Olinkiitollisella mielellä. Tuossa alla paras tänään löytämäni ylistys.
Kirjoitin runon.
Kävin kaupassa ja kirjastossa, ja pieni kävelyraittiissa ilmassa teki hyvää.
Posti toi joulukortteja ja sähköpostijoulutervehdyksiä ystäviltä ja tutuilta. Laitoin muutaman itsekin.
Koti on taas puhdas, kun tarmokas tytär pistituulemaan.
Olen iloinen, että huomaan näitä pieniä hyviä asioita.
Olen onnellinen, että olen olemassa.

Huivipäiset naiset

2011-12-18T09:14:00.000+02:00

Filosofian puutarhan Saaralla on meneillään mielenkiintoinen monikulttuurisuusviikko. Viimeisimmässä postauksessaan hän käsittelee islamilaisen maailman ja kulttuurin estetiikan antia hienolla tavalla. Olen hänen kanssaan samoilla linjoilla tuossa (ja monessa muussakin) asiassa.

Aasinsiltana oman elämäni ja islamilaisen estetiikan ja kulttuurin välillä ovat nyt huivit. Hiusten lähdettyä pari viikkoa sitten olen pohtinut olemustani ja saanut kenties muutamia oivalluksiakin. Ensinnäkin olen oppinut sen, että peruukkia ei pidetä kotona ainakaan koko aikaa monistakin syistä. Itselleni tärkein syy on se, että vietän osan päivää rehellisesti sanoen vaakasuorassa asennossa ja se ei tee hyvää peruukille. Pitää keksiä jotain muuta. Ihan kaljuna ei tee mieli olla, sillä näin talvisaikaan se tuntuu oudon kylmältä ja peilin ohi kulkeminen vaikeutuu. Jäljelle jää vaihtoehdoiksi huivit, pipot ja lippikset.

Kevyen yöpipon olen hyväksynyt, mutta turhamaisuuteni estää sen ja lippiksen käyttämisen päiväsaikaan. Päiväajan vaihtoehdoksi jäävät huivit, joita minulta löytyykin tällä hetkellä kasapäin. Asia ei ole kuitenkaan tällä selvä. Kun sidoin huivin aluksi päähäni, löysin vain kaksi vaihtoehtoa: turbaanisovelluksen, jolloin näytän koko päivän suihkusta tulleelta tai pään taakse sidotun huivin, jolloin näytän – syöpäpotilaalta.
r />
Muutama päivä sitten kokeilin erästä kaunista uutta huiviani. Annoin sen pudota otsalta kasvojen sivuille ja leuan alle ja sidoin kevyesti kaulan ympäri. Olin ällistynyt. Katsoin kuvaani, joka näytti minut – erilaisena. Se oli se huivinsitomistapa, jota täällä ei voi ajatella käyttävänsä, koska se liitetään nimenomaan islamilaiseen uskontoon ja kulttuuriin. Ensiksi näinkin itseni tällaisin silmin: hiukan itämaisena, uskonnollista päänpeittämistraditiota noudattavana naisena. Sitten näin itseni jälleen länsimaisena naisena, joka haluaa peittää päänsä muusta syystä kuin uskonnollisesta syystä ja joka kysyy, miksi en voisi tehdä sitä näin? Olenko luovuttanut huivini pelkästään islamille? Sitä ei tehnyt ainakaan isomummoni Maria (kuvassa toinen vasemmalta eturivissä).

Katson kuvaani ja olen nyt tyytyväinen siihen. Kotona peitän pääni huiveilla, kävijät katsahtavat huvittuneina ja kommentoivat, mutta antavat asian olla. Toisin varmaan olisi jos tekisin sen myös kodin ulkopuolella. Näen nyt tämän huivin sitomistavan edut ja estetiikan ja olen ottanut sen käyttööni. Hymyilen peilikuvalleni.

Kuulen tiernapoikien laulun

2011-12-17T07:05:00.000+02:00

Aamu ei valkene vielä moneen tuntiin. Jouluun on aikaaviikko, ja se on kyllä mielessä, mutta ei käytännössä. Tänä vuonnajouluvalmistelut eivät ole sujuneet ihan niin kuin ennen. Ei varmaan ole olluttarkoituskaan. Muutama pieni lahja hankittuna, kortit vielä pöydän kulmallaodottamassa postiin kulkeutumista. Jouluruuista ei tänä beigen ruuan aikana oleedes puhetta. Olen päättänyt turvautua yksinkertaiseen ja valmiiseen. Ehkätiivistää ja karsia lajivalikoimaa. Ja ääritilanteessa siirtää koko joulunvieton johonkin tulevaan vuoteen.

Annan joulun häilyä ympärilläni mahdollisuutena jatunnelmana. Kun juuri näinä päivinä on taas hoitojakson aallonpohja menossa,jolloin toivoo vain, että oma olo olisi edes jouluna jotakuinkin siedettävä. Toiveet muuttuvatpieniksi ja seinät ovat painuvat tiiviimmin ympärilleni.

Juuri nyt, tänä vuonna, tänään, joulu on tällainen. Vähänklonksu, epävireinen, kuten itsekin. Saan katsella joulun valmistumista hiemansyrjästä, ehkä myös jonkin verran epäkiinnostuneena ja kyllästyneenä. Sieltä sekuitenkin tulee, tiernapoikien laulu kuuluu jostain ja muistan, kuinka kauansitten isoveljeni harjoitteli Herodeksen roolia tuvan lattialla esiintyen.

Minä nyt vain olen tällainen

2011-12-15T08:20:00.000+02:00

Aamun tunteina mieleeni palasi viime viikonloppuinen keskusteluerään ystäväni kanssa. Puhuimme itsemme määrittelystä ja sellaisen määrittelynvangitsevasta vaikutuksesta.

Sisäinen puheemme tuottaa meissä jatkuvasti arvostelmia,tunteita ja haluja, joiden kautta muokkaamme minäkuvaamme. Sisäinen puheemme onmyös vastausta ulkomaailman ärsykkeisiin, jotka pommittavat meitä eri tahoilta.Kun töissä jokin mättää, mieli jatkaa kokemuksen käsittelyä sisäisen puheenmuodossa: ”Olen ihan toivoton. Miksi en saa suutani auki, kun pitäisi? Minäolen ihan varsinainen kynnysmatto. Minun ylitseni kävellään näköjään tullen mennen.Ei tässä varmaan muu auta kuin kunnon sairasloma.” Tai muussa elämässä: ”Olenvarsinainen kenkäfriikki. Minun on ihan pakko saada ainakin yhdet uudet kengätjoka kuukausi. Minulla on niitä jo monta sataa, mutta kyllähän niille käyttöäaina löytyy, ja jotkut ovat vain niin kauniita katsella. tiedän, että minullaei ole niihin varaa, mutta tingin mieluummin jostain muusta…”

Sisäinen puhe, joka monta kertaa kääntyy myös ulkoiseksi puheeksi,alkaakin toimia persoonallisuutemme rakentajana. "En voisi kuvitellaasuvani Kehä III:n ulkopuolella, olen tällainen cityihminen”. ”Olen vain niinälyttömän impulsiivinen ja menen mukaan kaikenlaiseen sen kummemminajattelematta.” ”En kerta kaikkiaan pysty pitämään kotiani siistinä, olentällainen kaaosihminen”.

”Minä olen tällainen iänikuinen kanaemo lapsilleni, lapsetja lapsenlapset ovat tärkeintä elämässäni” – näinkin vaarattoman tuntuisetmäärittelyt lokeroivat ihmistä. Miten niin? Eikö elämässä ole tosiaan mitäänmuuta tärkeää, joka olisi itselle tyypillistä kuin äitiys ja mummous? Pitäisiköolla? Entä jos muutkin alkavat ajatella samoin? Jos naisella ei ole muutatarvetta tai roolia kuin nuo kaksi, alkaa tulla roolipaineita. Mihin sijoitatvillin halusi matkustaa? Onko syvälle rauhoittumisen tarpeellesi tilaa enääarjessasi? Unohtuivatko ne nuoruuden taide- ja muut harrastukset, joita halusitjatkaa myöhemmin? Aiotko vielä ehtiä tehdä muitakin asioita kuin keskittyälapsiin ja lapsenlapsiin?

Lokeroimme ja määrittelemme itseämme syyttä suotta. Eihän seolisi edes tarpeen. Olemme mitä olemme. Mielemme vaihtelee sen mukaan, mitätarpeita, haasteita ja mahdollisuuksia arki tuo mukanaan. Onko jokinpersoonallisuus lopulta niin tärkeää? Kun olemme levollisesti omia itsejämmeilman määrittelyjen rautavannetta ympärillämme, opimme antamaan muillekin samantilan. Olen sitä ja vähän tätä, en mitään pysyvää. Minussa voi olla tiettyjäpersoonallisuuden painotuksia, herkkyyttä tai vastaavaa, mutta eivät nekäänminua sinällään voi miksikään määrittää.

Ikävimpiä ovat juuri nuo kahlehdinnat. Olen ”vain” sellainenja tällainen, enkä muuksi muutu. En oikeastaan haluakaan muuttua, sillä tuoitse tekemäni ja hyväksymäni määritelmä vapauttaa minut vastuusta muuttua. Näinistumme itse rakentamissamme rautahäkeissä tajuamatta, että oven voi avata ihanvain sitä hieman työntämällä.

Angry Birds koukutti

2011-12-13T15:14:00.002+02:00

Pakko on sanoa tästäkin maailman ihmeestä sananen. Ensinnäkin: ei pidä mennä lataamaan mitään pelejä puhelimeensa, eikä pidä antaa muidenkaan sitä tehdä. Haamukirjoittajani ja it-tukihenkilöni/perheeni jäsen sen minulle ystävällisesti latasi puhelimeeni tautivuoteuden helpottamiseksi.

Toiseksi: Jos sinulla on sellainen peli puhelimessa tai muussa vekotimessa, tuhoa se välittömästi, äläkä pelaa ensimmäistäkään ”kokeilen vaan” -kertaa. Se on ihan sama kuin ottaisi hörpyn viinilasista ja ajattelisi, että tämä yksi vain, ja niin edelleen.

Kolmanneksi: kun nyt sitten kuitenkin pelaat, niin nauti pelaamisesta, häpeämättömästi, kuten minäkin teen. Pelaan nykyisin bussissa ja junassa ja kaikkialla muuallakin, missä se on mahdollista.

Muutaman kerran olen pelannut illalla unta odotellessa (lupaan: uni ei tule, vaan sydän hakkaa ja sormet tuhoavat raivoisasti vihollisia, jotka ovat anastaneet pesäsi sisällön – vielä yksi peli, ja vielä yksi…).Kun heräsin aamuyöstä joskus neljän maissa pirteänä lääkityksestäni, niin peli oli juuri sopiva psyykkaus alkaa ajamaan syöpäsoluja kehostani: pang – pang –pang!! Minuun on kätkeytynyt raivokas sissi, joka päästää päiviltä jokaisen, joka uskaltaa anastaa terveen soluni ja viedä sen mukanaan. Pang! Pang!

Kärvistelyä

2011-12-12T17:07:00.000+02:00

Olen saanut taas tänään myrkkyjä suoneeni ja histamiinit alkoivat kuplia kesken tiputuksen niin, että piti painaa pausea… No nyt taas kaikki hyvin, olen kotosalla hyvän kaverini, eli itseni seurassa. Hän yrittää kovasti tsempata ja kiitellä taas tämänpäiväisestä urhoollisuusesityksestä. En yhtään panikoinut, en itkenyt, en huudellut tuhmia hoitohenkilökunnalle vaan hengitin vain niin kuin käskettiin. Onneksi oli muukin ystävä mukana valamassa turvallisuudentunnetta.

Huomennakin aion jatkaa urhoollisuuselämääni ja piikittää itseeni neulasia (nii-in, tuotteen nimi on Neulasta) ja kärvistellä odotellen luusärkyjä. Hohhoijaa. Onneksi nyt on kiva kortisoniylämäki ja tekee mieli tehdä maailma valmiiksi.

Kirjat on palautettava kirjastoon, kirjoitettava joulukortteja, neulottava lappuja ja monta muuta yhtä tärkeää asiaa. Muistan juoda paljon ja pureskella jääkuutioita ja seisoa suihkussa aamuisin tunnin rasvaamassa kaikkia mahdollisia kulmia ja alueita kropassani. Muistan seisoa peilin edessä ja sanoa itselleni, että onpa pukeva kampaus sinulla. Ja helppohoitoinen. Muistan hymyillä peiliin ja harjata hampaat kolme kertaa päivässä, fluorata ja pureskella ksylitolipurkkaa. Muistan lakata kynteni, jotteivät putoaisi.

Muistan muistuttaa itseäni, että tämä on minulle hyväksi ja tämä on minulle hyväksi ja tämä on minulle hyväksi…

Joulukuuset kunniaan

2011-12-11T09:05:00.001+02:00

Olin eilen illalla kuuntelemassa Kallion kirkossa BachinJouluoratoriota. Kallion Kantaattikuoro ja Kallion Barokkiorkesterisolisteineen antoivat hienon esityksen täydelle kirkkosalille. Kaunisjugendkirkko antoi mahtavat puitteet musiikille.

Mutta se joulukuusi. Etuoikealla nyhjötti joulukuusi, johonoli heitelty epätasaisesti muutama sähkökynttilä – surkea esitys. Suorastaansäälittävä. Tämä pelkistetty ja viitteellinen joulukuusityylinäyte on muutenvarsin yleinen Suomen kirkoissa. Vaikka vaatimattomuutta voidaan pitää hyveenä,niin minusta jotenkin tuntuu pikemminkin välinpitämättömyydeltä, ettäjoulukuusi hankitaan ikään kuin velvollisuudesta, mutta ei nähdä yhtään vaivaa,jotta se puhkeaisi kukoistukseen luterilaisissa kirkkosaleissamme. Kyse tuntuuolevan nimenomaan luterilaisuudesta, kenties kalvinismin juonteesta, jossa koreiluon tuomittavaa kaikissa muodoissaan. Muissa uskonnoissa ja myös katolisessasekä ortodoksisessa kirkossa kauneudelle annetaan arvoa ja sen eteen nähdäänvaivaa.

Huomasin samalla kaupunkireissulla, että jopa Senaatintorinkuusta oli tänä vuonna hieman koristeltu, mikä oli minusta hyvä juttu, vaikkaenemmänkin olisi saanut panostaa. Minusta kun joulukuusen nyt vain kertakaikkiaan kuuluu olla kaunis. Voi se silti olla aistikas, tyylikäs ja tiesmitä, jos hieman pannaan ajatusta. Vaikka sitten käytettäisiin perinteisiä olkikoristeita.

Joulu on kirkkovuoden suurin juhla, ja sitä juhlistetaan eritavoin eri puolilla maailmaa. Minä juhlistan jouluani käymälläkirkkokonserteissa ja joskus myös joulukirkossa, ja haluaisin lepuuttaakatsettani joulukuusessa tai seimiasetelmassa, enkä usko olevani ainoa.

Jos joulukuusta ei haluta pitää kuin muodon vuoksi, niinjätettäköön se sitten kokonaan pois, ja korvattakoon vaikka kynttiläasetelmillaja muilla valoilla.

Hyvää kolmatta adventtia tästä käninästä huolimatta!

Runoista

2011-12-08T17:21:00.000+02:00

Kolmannen huoneen Ellinoora oli lukenut runojani ja pitänyt niistä. Se tuntui kovin lämmittävältä ja ihanalta. Kirjoittajana antaa arvoa sille, että joku vaivautuu ylipäänsä lukemaan kunnolla ja sanomaan vaikka ensituntumansa. Se on oikeastaan juuri se, mikä vie eteenpäin. Samalla tuntee uteliaisuutta sen suhteen, miten joku toinen kokee ne ajatukset ja tunteet, joista olen kirjoittanut.

Samassa katsauksessaan Ellinoora kertoo myös Martta Rossin Upoksissa pilvet -runokokoelmasta, johon olen itsekin tutustunut tämän syksyn aikana, ja palannut niihin useampaankin kertaan. Minua ne puhuttelevat: ne tuntuvat aidoilta, väärentämättömiltä, eletyiltä ja ehjiltä.

Mietin, miten ihanalta on mahtanut tuntuakaan julkaista nämä upeat runot yli 80-vuotiaana, esikoisteoksena. Se kertoo myös siitä, että luovuus ja luomisen ihme elää meissä ihmisissä iästä riippumatta. Joku julkaisee esikoisensa 20-vuotiaana, toinen yli 80-vuotiaana.

Runot ovat tietenkin iättömiä. Silti tekisi mieli paneutua joskus kunnolla nuoren ja vanhan runoilijan kokemus- ja elämysmaailman eroihin. Ehkä joku on jo sen tehnytkin. Miten ikä näkyy tekstissä – muuten kuin ehkä kielellisesti: nuorekkaana tai hieman vanhakantaisena. Minua ei vanhakantaisuus (sanat, ilmaukset, muodot) häiritse ollenkaan, päinvastoin. Ei uudiskielikään häiritse sen puoleen. Kunhan teksti on rikasta, syvää ja saa sielun ”kajahtelemaan”, kuten Bachelard sanoisi.

Uudet hiukset

2011-12-07T18:11:00.001+02:00

Kävin iltapäivällä jälkikasvuni kanssa peruukkipuodissavalitsemassa uuden tukan. Pari päivää oli ahdistanut pelko siitä, ettei sieltälöydy mitään sopivaa, ja että joudun kulkemaan jossain vanuneen näköisessähökötyksessä seuraavat kuukaudet. On tietysti coolia olla kaljupäinen, muttaveikkaan, että se on coolia enemmänkin kolmikymppiselle kuin minun ikäiselleni.Ja huivit ovat tietysti jokapäiväisessä käytössä kotona muuten.

Uudet hiukseni ovat suorastaan järkyttävän samanlaiset kuin entisetomani, ehkä aavistuksen verran taipuisamman näköiset. Kehtaan ehdottomastikulkea näillä suortuvilla. Mieliala nousi uskomattoman paljon pelkästääntällaisesta ”pienestä” asiasta. Saattaa olla turhamaisuutta, mutta olkoon.Ostin huulipunankin.

Olen kiitollinen terveydenhuoltojärjestelmällemme, jokaymmärtää sen, että hiukset ovat tosiaan tärkeä juttu ja että ne voi saadahenkilökohtaisena apuvälineenä, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin. Nyt Peilikirjoittajamenee taas peilaamaan. Ja tässä vähän joulumusiikkia kuunteluhaluisille – olen joulumusiikinystävä ja aion vinguttaa kaikki lempparini tässä ennen joulua.

Peilin ääressä

2011-12-06T10:27:00.001+02:00

Istun aamiaisellani pöydän ääressä. Juon vihreää teetä ja syön graavilohileipää. Ulkona on satanut sen verran lunta, että maa on juuri ja juuri valkoinen. On itsenäisyyspäivä.

Katselen pöydälläni olevaa amaryllistä, joka avasi kukkansa viime yönä. Sekin on valkoinen, samoin vanha orkidea, joka päätti ryhtyä kukkimaan vielä tämän kerran. Orkideakin tosiaan näyttää haluavan ilahduttaa minua.

Katson peilistä näkyvää vierasta, kaljupäistä naista. Hänkin katsoo minua. Tervehdimme toisiamme katseellamme ja päätämme ystävystyä. Hyvää itsenäisyyspäivää!

Voiko sairas olla onnellinen?

2011-12-05T09:27:00.001+02:00

Filosofin taustalla ja kuluneen syksyn kokemusten siivittämänä on tullut taas pohdittua noita perimmäisiä arvoja omassa elämässä. Mikä minulle on todella tärkeää? Mistä en luopuisi missään olosuhteissa? Mistä luopuisin viimeiseksi?

Erilaisissa tutkimuksissa ovat suomalaiset nostaneet esille omia arvojaan, ja siellä yläpäässä on ollut oma ja läheisten terveys sekä läheiset ihmissuhteet yleensä. Vasta sitten on tullut muuta, kuten esim. taloudellista turvallisuutta, merkityksellistä työtä ja niin edelleen. Minusta tuntuu vaikealta pilkkoa elämää tällaisiin lohkoihin. Ne kuvaavat enemmänkin arvostuksia, sitä mitä ihmiset arvostavat eikä ehkä niinkään varsinaisia arvoja. Raja lienee liukuva.

Aristoteles piti etiikkansa keskiössä eudaimonian käsitettä, joka merkitsee suunnilleen samaa kuin hyvä elämä tai onnellisuus. Siihen kuului sekä sielua että ruumista koskevia asioita, mutta myös puhtaasti ulkoisia, kuten hyvä syntyperä. Hyvää elämää hän piti tarkoitusperänä sinänsä, ei välineenä minkään muun tavoittelemiseen. Ottamatta kantaa noihin Aristoteleen jaotteluihin tuo hyvän elämän käsite tuntuu jotenkin mielekkäältä kun ajattelee itse kunkin taaperrusta.

Abraham Maslowille hyvä elämä oli sitä, että ihmisen eri asteiset tarpeet tulevat riittävästi tyydytetyiksi. Uskon myös siihen. Ehkä jopa enemmän kuin Aristoteleen jaotteluun. Voiko hyvää elämää olla ilman terveyttä? – Hiemankin asiaa ajatellen tuntuu siltä, että totta kai voi. Sairaat ja vammaiset ihmiset voivat nauttia ja varmasti usein myös nauttivat elämästään. Sama koskee monia muita elämän osatekijöitä: ulkoisesti kovin onnettomankin näköinen elämä voi olla jollekin todella tyydyttävää. Elämän hyvyys tuntuu olevan enemmänkin kokemus siitä, miltä tuntuu olla elossa tässä ja nyt.

Entä itse, asteikolla 1 – 10, missä mennään tänään? Heti tuntuu siltä, että minähän rakastan elämääni, näistä tämän syksyn kupruista huolimatta. Juuri nyt tunnen oloni tyytyväiseksi ja rauhalliseksi. Asteikolle sitä ei voi laittaa, sillä elämä ei suostu asteikkoon, eivät edes tunteet. On vain tunne siitä, että kaikesta huolimatta en vaihtaisi elämääni kenenkään kanssa.

Sulkasadon päivän kunniaksi joulunodotusmusiikkia.

Enkelitapetti

2011-12-03T07:57:00.001+02:00

Tämä kärrypolku on kivinen, kärrynpyörät nelikulmaiset ja hevosten vauhti kova. Pidän kiinni kärryn reunoista ja yritän pysyä kyydissä. En ole ihan varma, mihin hevoset laukkaavat niin vauhdikkaasti.

******

Tuli takapakkia valkosolujen romahduksen vuoksi ja kolme päivää kului antibioottitiputuksessa ja muussa dopingissa. Ensi kerralla osaavat kuulemma varautua tähän ja saan jotain piikkiä valkosolutuotannon tehostamiseksi. Siihen ensi kertaan on vain viikko ja antibiootit jatkuvat siihen saakka. Olo on hyvä, oli ihanaa päästä eilen kotiin. Toisaalta huomasin myös sen, miten antoi turvaa päästä kunnolliseen hoitoon kun oli pari päivää oikein kärvistellyt kuumeen ja pahan olon kanssa.

Sairaalan päivystyksen pienessä ikkunattomassa kopperossa, jossa sain levätä kokeiden välillä, oli muuten ihanat enkelitapetit. Ne sädehtivät ja toivat pikkuenkelit esiin kolmiulotteisina uskomattoman suloisissa väreissä. Ajattelin, että onpa hienoa, että HYKS panostaa tällaiseen potilaidensa hyväksi. Ajat muuttuvat ja totesin asian hoitajallekin. Hoitaja toi kiireen vilkkaa Panadolia kuumeen alentamiseksi. Nukahdin ja herätessäni huomasin, että koppero, jossa makasin, oli hyvin harmaa eikä enkelitapeteista ollut tietoakaan. Olivat siis aika huonoja panadoleja. Pidin enemmän siitä enkelimäisestä interiööristä.

Etämies on kotiutunut taas vähäksi aikaa Lähimieheksi ja tuonut muassaan repullisen Jäämeren turskaa kaikissa sen olomuodoissa, graavilohta ja rakfiskiä (mitä lienee suomeksi – mädätettyä kalaa, joka haisee kolme päivää altaassa lionneelta tiskirätiltä ja maistuu hapansilakalta) ja muuta ihanan beigeä ruokaa lähikuukausiksi. Paraikaa hän varustaa neitseellistä olohuoneen seinääni taulu-TV:llä, sillä hän ei usko, että selviäisin enää noista aallonpohjapäivistä ilman sitä. No, ehkä en sitten selviä, totean nöyrän kiitollisena.

Kiitos kaikista kommenteista ja tuesta teille - olen kaikki kyllä lukenut, vaikka jouduinkin edellisen postausvastuun antamaan haamukirjoittajalleni. Kynttilänvaloa tähän kakkosadventtiin meille kaikille!

Lukijoille tiedoksi

2011-11-30T15:09:00.001+02:00

Peilikirjoittaja lepäilee toistaiseksi sairaalassa (ikkunasta merinäköala!).

Terveisin,
sivuston tekninen ylläpito

Aallonpohja

2011-11-28T10:29:00.001+02:00

Tänään lienee oikea aika harrastaa hieman positiivistaajattelua, josta myös Ajattelun ammattilainen tänään kirjoittaa. Olen tehnytaamuviiden jälkeen sohvaani pesän, jossa olen pysytellyt tiiviisti tähänsaakka. Aamulla hieman kuumetta, 37.2, mutta onneksi sen verran vähän, etteivielä tarvitse lähteä minnekään. Näyttää sahailevan siinä ja normaalilukemienvälissä. Olo on tuhdisti epämiellyttävä, mutta kestettävissä.

Mietin, voisinko postata tänään jostain muusta kuin tästäolotilastani, mutta totesin sen utopiaksi. Ei tällä tavalla kutistuneeseen maailmaan mahdu muuta kuin minä ja minunvaivani. Silti niitä positiivisia asioita löytyy, tässä:

- Lapsenlapsi ilahdutti käynnillään eilen, samoinyksi ystävä.

Ystävät soittavat ja meilaavat päivittäin.

- yksin ollessani kukaan ei odota minulta mitään.Voin maata horteessa pesässäni.

- yksi orkidea aloitti kukkimistaan ja toinenkin työntäämahtavaa kukkavartta.

- tällä ruokavaliolla saatan laihtua hieman.

Melko lyhyt lista, mutta juuri nyt ei jaksa katsoa kauas jaajatella, mitä kaikkea tästä pitkällä tähtäimellä seuraa. Äsyttävätkin asiatovat tiivistyneet siihen sohvapesän ympärille:

- Radio Vega on soittanut koko aamun rasittavaa rallatusmusiikkia,enkä ole jaksanut nousta kääntämään kanavaa.

- Keittiössä on kahden päivän tiskit, enkä haluaedes nähdä niitä.

- Ruoka on beigeäkin beigempää. Juon vettä, jokamaistuu saippualta.

Kaikesta huolimatta pääni on saanut aikaan synkän runon,jonka laitan ehkä tänään Valotaipuuseen. Hyvä minä!

Beiget maut

2011-11-26T18:40:00.001+02:00

Olo on pysytellyt koko viikon oikeastaan yllättävän hyvänä. Hieman sellainen olo on kuin flunssa olisi iskemässä (pientä väsymystä ja kurkkukipua) mutta muuten aika hyvä. Joka päivä olen tähän saakka vienyt itseni lenkille, kerran ihan oikeaan vesisateeseenkin, ja se tuntuu tekevän hyvää. Ja niin myös jooga, jonka olen ottanut entistä tiiviimmin päiväohjelmaani.

Se, mikä todella on muuttunut, on makuaisti. Enää ei syödäkään ihan mitä vaan, ei varsinkaan mitään värikästä. Vaikka pahoinvointi onkin pysytellyt poissa, makuaisti kertoo, että ruuan tulee olla mieluiten beigeä, valkoista tai muuten vaaleata. Perunat ja voi, vaalea kala, kaurapuuro, munakas, jäätelö ja jogurtti. Ne uppoavat ainakin toistaiseksi. Väripiuhat ovat menneet päässäni näköjään rullalle joskus ja tässä on sitten tulos.

Poikkeuksen tekee maitokahvi, jota menee vielä pari kuppia päivässä ja avokado, jonka maku on ilmeisesti kuitenkin riittävän beige väristä huolimatta. Lohimedaljonki jäi tänään tosiaan syömättä kiltistä yrityksestä huolimatta.

Olo on siis mukavan beige jatkoa odotellessa. Viikonloppu on yhtäkkiä tässä ja nyt, aika kuluu nopeasti kun ei tee mitään ja voi vain olla. Voi näinkin siis elää.

Jaksureppu

2011-11-25T10:22:00.001+02:00

Voisiko olla enää harmaampaa marraskuun aamua? Ei kai.Melkein unohtuu, mistä ihminen saa ylipäätään virtaa itseensä, kun nämä pimeätviikot matelevat toinen toisensa jälkeen.

Kun vähän muistelee, niin löytyyhän niitä virkistyksenlähteitä – itse asiassa meillä jokaisella niitä on aikamoinen kopallinenmukanaan joka päivä, kunhan vain viitsii vähän kaivella. Motivaatio- jajaksureppu, niin minä sitä nimitän. Niin mitäs sieltä minun jaksurepustanitänään sitten löytyykään?

Sieltä löytyy mietittäväksi ystävän kanssa eilen illallakäyty keskustelu elämästä. Istuimme yhdessä ja neuloimme. Joimme teetä japohdimme elämää. Sieltä löytyvät ne ihanat langat, jotka eilen ostin päivienipiristykseksi suurta hanketta varten. Sieltä löytyy paljon musiikkia, joistayksi on tämä todella mainio kuoroteos, joka suorastaan puhaltaa virtaanuutuneisiin aivoihin. En ole mikään varsinainen kuoromusiikin ekspertti taiedes harrastaja, mutta tämä puree. Tulee kiva gospelfiilis ja sehän energisoi.

Jaksureppuun kannattaa kurkistaa juuri nyt. Jos se näyttäätyhjältä, niin sitten vain täyttämään asioilla, jotka tuntuvat hyviltä jakannattelevat harmaitakin viikkoja. Viikonlopuksi hyviä ajatuksia, valoisiatoiveita, lämmintä ja välittävää mieltä.

Itsehoidosta

2011-11-23T18:22:00.001+02:00

Kun nyt poskilla on vielä terve kortisonipuna, voi postatamuutamia mieleen nousseita ajatuksia nykyisestä hoitokulttuurista ja ihmisenomista vaikuttamismahdollisuuksista. Useimmat ihmiset haluaisivat tokiedesauttaa omaa paranemistaan silloin kun se vain on mahdollista – ja itsestätuntuu, että se on ihan välttämätöntäkin. En usko, että paranemista nopeuttaatai muuten edistää se, että ei uskalla ajatella ollenkaan omilla aivoillaan,vaan kuuntelee nöyrästi ja vastaansanomattomasti sitä, mitä terveydenhoitaja,lääkäri tai muut ohjeet sanovat. Toki niitäkin pitää kuunnella, totta ihmeessä,eihän tästä muuten mitään tulisi.

Rintasyövän toteamisen alusta saakka olen saanut ohjeita josjonkinlaisia. Ihan todella hyviä ohjeita, sitten on joitakin epäselvempiä jaehkä aika ristiriitaisiakin. Niistä sitten keskustellaan erilaisillafoorumeilla vilkkaasti. Ristiriitaisuus tulee siitä, että rintasyöpäpotilaan elämä muuttuu ihanväistämättä, halusi sitten elää sitä ”ihan normaalia elämää” tai ei. Jokainenohje painottaa normaalin elämän tärkeyttä, mutta kehottaa samalla muistamaansen ja välttämään tätä. Elämä yksinkertaisesti muuttuu. Et voi elää normaaliaelämää, jos tiedät olevasi tukaton ja mahdollisesti myös kynnetön kahden viikonkuluttua tai mahdollisesti joutuvasi sairaalahoitoon valkosolujen romahdettuamuutaman päivän kuluttua.

Normaali elämä on sitä, että jatkaa normaaleja toimintojaanja suunnittelee elämäänsä eteenpäin kuten ennenkin. Niin ei voi tehdä ainakaanminun tapauksessani töiden suhteen, kun en koskaan voi etukäteen tietää, mikävaihe milloinkin hoidossa vaikuttaa mitenkin. Selitä se sitten asiakkaille. Eliolen sairaslomalla niin pitkään kuin on tarpeen. Sairasloma ei ole normaalinelämän tilanne kun se jatkuu kuukausia. Ehkä siitä vähitellen tulee sellainen. Sittentyönteosta alkaakin muodostua epänormi ja elämä menee taas ihan raiteiltaan…

Kysyin jossakin vaiheessa hoitohenkilöltä, miten joogavaikuttaa esim. sytostaattihoidon aikana. Sain vastaukseksi sen, ettei siitäainakaan varmaan ole haittaa. Kysyin myös, voinko jatkaa d-vitamiinien syömistäentiseen tapaan, kun kaikki pitää kertoa. - Juu, voit kyllä. Mitä voin tehdä itse, jotta vastustuskykynisäilyisi mahdollisimman korkeana hoitojen aikana, tiedustelin. Kannattaavälttää tulehduksia ja huolehtia hygieniasta mahdollisimman hyvin. Ottaakausi-influenssa rokotus. Ei mennä väkijoukkoihin. Syödä terveellisesti jamonipuolisesti. Hyviä neuvoja kaikki tietysti.

Googlasin illalla hieman tutkimustuloksia ja löysin tietoaesimerkiksi vertailututkimuksesta, jossa joogan hyödyt osoitettiin selkeästi.Löysin tietoa D-vitamiinin merkityksestä tällaisten hoitojen yhteydessä. Löysintietoa ravintoaineista, joita kannattaa suosia (kaura, kamomilla), jotkaauttaisivat valkosoluja tsemppaamaan. Tuntuu vain siltä, että tällaistentietojen hakeminen tuntuu melkein luvattomalta puuhalta, kun niitä ei missäänoteta esille. Lääketieteen ja kokonaisvaltaisen terveydenhuollon välillä tuntuuolevan vielä paljon kurottavaa.

Ainahan on niin, että ihan huolimatta siitä, mitä teen itsejaksamiseni ja paranemiseni eteen, voi tapahtua kaikenlaista. Mutta itsellenituottaa jonkinlaista hyvää oloa myös se, kun voin aktiivisesti tehdä asioitaomassa elämässäni enkä vain heittäytyä sairastamaan ”muiden ehdoilla”. Kun on tehnyt oman osuutensa, voi ainakin ollatyytyväinen siitä tietäen, että lääketiede ja kenties itse Elämä hoitavat myösosansa.

Välittämistä

2011-11-22T06:30:00.001+02:00

Kortisonin siivittämänä aloitin päiväni pirteänä kolmentunnin yöunien jälkeen. Eilinen käynti ensimmäistä kertaa sytostaattihoidossaoli pelkästään positiivinen kokemus. Mukana oli rakas ystävä henkisenä tukenaja muistin varmistuksena sekä maa-artisokkien kuorimiskumppanina kotonajälkeenpäin. Se tuntui todella hyvältä.

Vaikka tiedossa on (liiankin hyvin), mitä jatkossa seuraa jamitä saattaa seurata, silti ajatukset ovat kuin automaattisesti positiivisessa,välittämisessä. Poistuessamme klinikalta sain melkein kyyneleet silmiini nähdessänikahden nuoren naisen saattavan vanhaa rullatuolissa istuvaa miestä klinikalle.Pitkänpitkät halaukset puhuivat puolestaan. Rakkaudella hänet saateltiin sisään, mihin hoitoon hän nyt sittenolikaan tulossa.

Illalla ajattelin sitä, kuinka vähän itselläni on ollutaikaa osoittaa välittämistäni ja huolehtimistani rakkaimmilleni ja muillekin.Liian vähän. Sen tunnen jotenkin kipeästi nyt, kun huomaan monien välittävännyt hyvinvoinnistani ja jaksamisestani, muistavan ja kertovan sen myös minulle.Voi se olla niinkin, että osoittaessaan välittämistä ja huomaamista ei tuleitse ajatelleeksi sitä, miten paljon pienikin asia voi merkitä toiselle, vaikkaei itse sitä kiireessä tulisi niin kovin tarkasti pohdittua.

Pohdin noita käsitteitä välittäminen ja rakastaminen.Rakastamisen sanominen kun kuulostaa usein niin suurelta, melkeinvaaralliselta, kun taas välittäminen on jotenkin arkisempi ja toimeliaampikäsite meille suomalaisille. Silti ne ovat lähestulkoon sama asia ainakin minunmielessäni. Välittää voin muistakin kuin itsestäni ja läheisistäni. Voinvälittää anonyymisti jostakusta tai voin välittää hänestä, joka on minuahaavoittanut. Välittäminen on sydämen juttu, kuten rakastaminenkin. Välitänniistä, jotka ovat elämääni koskettaneet, hyvässä ja joskus pahassakin. En vainaina huomaa välittäväni. En muista. En osaa.

Senkin olen jo oppinut, että mitä vähemmän välitän oikeastiitsestäni, sitä vähemmän välitän myös muista. Tuota itseeni sitoutumista olensaanut opetella. En tiedä, onko se erityisenvaikea asia meille naisille, mutta ainakin itselleni omien todellistentarpeiden kuuntelemisen opettelu on ollut pitkä tie. Siitä tuntuu avautuvanpolkuja muuallekin, muitten tarpeisiin, ainakin toivon niin. Halauksia kaikille teille tähän päivään.

Valo taipuu ja blogi haarautuu

2011-11-19T17:50:00.001+02:00

Huomaan valmistautuvani maanantaina alkaviinsytostaattihoitoihin kuin raskauteen ja synnytykseen: sukkia syntyy,työmotivaatio on laskussa ja pahoinvointia luvassa. Ehkä tämä on minun tapanipitää itseni kasassa – miettiä huiveja, peruukkia ja pukeutumista sekä lukeaaiheesta kaikki mahdollinen (suurin osa julkaistusta muuten on aika pelottavaaja synkeää tekstiä, ja olenkin lopettanut niiden lukemisen, etten alkaisituntea sivuvaikutuksia ennen itse hoidon alkamista).

Olen miettinyt, millä kaikilla tavoilla voin piinata teitälukijoita hoitojen aikana. No, tietysti kerron välillä jotain inhorealistisia uutisia hoitojen sujumisesta, mutta kyllä tämä blogi muuttuu aika yksipuoliseksi ellen keksienää muuta kirjoittamista. Taidan olla putkiaivo, päähäni ei nimittäin mahdukovin paljon muuta tällä hetkellä. Mutta näillä eväillä on vain mentävä, kunnesuusi aika tuo uusia asioita.

Yhden asian sentään teen ihan teille ja itselleni. Tämäblogi nimittäin haarautuu tässä ja myös oikealla sivupalkissa, ja voit lukea Valo taipuu -blogissani runoja,joita syntyy lähikuukausina (jos syntyy). Kaikki te, jotka ette minun laillanilintsanneet koulun fysiikan tunneilta, tiedätte, että valo taipuu ja voivalaista joskus pimeitäkin nurkkia. Ehkä tässäkin asumuksessa. Noinmetaforisesti ilmaistuna. Minäkin olen oppinut tämän fysiikan tosiasian, muttavasta paljon myöhemmin…

Jatkan siis Peilikirjoitusta entiseen tapaan, mutta runoilenValo taipuu -nurkassa. Ei kannata odottaa, että runot säilyisivät samoinapäivästä toiseen, sillä ajattelin myös työstää niitä samaan tapaan kuin nytteen koneellani. Säe pois tuosta, sanan korvaus, ei kun koko runo roskiin… Seruno, jonka luet tänään, voi olla erilainen huomenna. Niin kuin me kaikki.

Yön silmässä

2011-11-17T22:57:00.001+02:00

Viime yönä valvoin. En ole yleensä mikään yökukkuja, muttasilloin tällöin kun olen ottanut vähän liikaa vihreää teetä, kaikkoaa unisilmistä. Ensin pyöriskelen vähän vuoteessani, mutta nousen sitten yleensäviimeistään puolen tunnin kuluttua ja aloitan yöelämäni.

Yöelämääni kuuluu vain mukavia juttuja. Kun kerran ollaanvalveilla, niin ollaan sitten kunnolla, ja keitellään kahvit. Siitä se alkaa.

Kuuntelen läpi afrikkalaista kokoelmaani. Ei se nytkummoisen suuri ole, mutta kaikki levyt ovat minulle omalla tavallaan tärkeitä:Salif Keita, Habib Koite, Sheikh Lô, Rokia Traoré ja jokunen muu. Afrikkalainenmusiikki sai minusta otteen joskus 1990-luvulla, kun sunnuntai-iltana kävinsohvalle pitkäkseni kuuntelemaan Kauriin kääntöpiiriä, valitettavasti joelinkaarensa päähän tullutta ohjelmaa. Se oli usein viikkoni kohokohta,kiireisen työ- ja perhepyörityksen keskellä.

Kolmen albumin jälkeen väsähdän, kaadan puolikkaan viinilasinja otan kyytipojaksi palan suklaata. Hengitän hitaasti ja syvään kuunnellen omansydämeni lyöntejä. Kello on kolme, yön sydän. En ajattele mennyttä enkä tulevaa. Kuuntelenyötä, joka kallistuu aamuun.

Kaikki kohdallaan

2011-11-16T07:53:00.001+02:00

Unessa eräs vanha ystävä oli luonani ja keskustelimmerauhassa ja sydämellisesti välirikostamme. Tai välien yhtäkkisestäerkaantumisesta – sellaisesta, jossa toinen liukuu tavoittamattomiin, eikätoinenkaan uskalla enää yrittää yhteyden rakentamista kun ei ole varma,haluaako ja kun hän ei ymmärrä, miksi tuo toinen on vetäytynyt. Siis siitätavallisesta. Kaikki tuntui unessa selvältä: näin tulee ollakin, koska se onsuunniteltu näin. Mikä on suunniteltu? Ja kuka suunnitteli? Minun elämänikö onennalta suunniteltu? Kaikki oli välillämme todella hyvin, nautimmeyhdessäolosta ja puhuimme niitä näitä.

Tunnelma oli samalla tavalla seesteinen kuin muutamassa tilanteessavalve-elämässäni, jossa tietoisuuteni tuntuu hetkeksi muuttuva ilman näkyvääsyytä: kaikki on hetken verran autuaallisen hyvin, kaikki on kohdallaan, juuriniin kuin pitää ollakin. Mitään ei voi muuttaa, ei edes halua.

Näitä kokemuksia on tullut harvakseltaan, yleensä elämänkriisitilanteissa. Muistan yhden niistä tilanteista erityisen selvästi. Setapahtui Lissabonissa vuosia sitten. Olin aamukävelyllä Tejo-joen rannalla.Iltapäivällä oli edessä lento Suomeen, takana monen päivän aika uuvuttava konferenssi.Istuin puistossa joen rannalla ja muistan hyvin selvästi, kuinka tietoisuuteniikään kuin avartui hetkeksi: kaikki näytti tavattoman kauniilta, elämä virtasiuomassaan kuten sen välttämättä piti virratakin. Ajattelin eräitä Suomessaodottavia ongelmia ja huolia ja ne kutistuivat siinä istuessani naurettavanpieniksi. Tajusin hetken verran (sekunnin, minuutin?), että nuo huolet kuuluivatelämääni, ja niiden pitikin olla juuri siten kuin ne sillä hetkellä olivat.Kaikessa tuntui olevan jokin salaperäinen järjestys ja järki.

Muutkin ihmiset ovat joskus kertoneet näistä kokemuksistaan,joille ei yleensä löydy mitään tarkempaa (järjellistä) selitystä. Epileptinenkohtaus? Nukahtaminen? Normaalia mielen psyykkausta? Ne hetket erottuvatarkitodellisuudesta siten, että niitä ei unohda. Ne tuntuvat parantavan jahoivaavan, asettavan kaiken hetkeksi uuteen näkökulmaan, jossa on jokintarkoitus ja järki. Minulla ne ovat olleet tuollaisia pieniä, hetkellisiätuokioita, jotka ovat tehneet yhtäkkiä arkipäivän rikkaammaksi ja täyteläisemmäksija antaneet tunteen, että elämä on sittenkin pohjimmiltaan ihan kunnossa, olipasiinä tapahtumassa mitä tahansa.

Viimeöinen uni muistutti tuosta tunteesta, vaikka sekäsittelikin tiettyä asiaa tietyn ihmisen kanssa. Kaikki on niin kuin pitääkin.Elämä on.